"Kyllä se tulee. Siihen voi luottaa, poikani."
Ja he molemmat kulkivat edelleen, Hauge ja hänen ainokaisensa ainoa elossa oleva lapsistansa.
Ja Hauge puhui kaikesta maan ja maailman elämästä, ja kaikesta siitä puhui elävän Jumalan kaikkivaltias rakkaus. Poika ei milloinkaan tullut kylläiseksi, eikä sairas, väsynyt isä kuitenkaan koskaan väsynyt vastaamasta. Oli kuin olisi hän tahtonut istuttaa koko sielunsa ja uskonsa tuohon nuoreen sieluun, jotta se kaikki voisi jatkuvasti kehittyä sukupolvien kautta, kun hän itse ei voinut enää mitään. Ja hän tunsi yhä enemmän, että kuihtumisen hetki oli lähellä.
Hänen siten kärsivällisesti kulkiessaan lapsensa vieressä, kuului lähestyvien kärryjen kolina. Hauge katseli tulijaa, tunsi hänet heti ja tummeni kasvoiltaan.
Se oli nimismies Thorleif Bache, nyttemmin kauppiaana Drammenissa.
Hauge päästi pienen poikansa käden ja meni hitaasti tulijaa vastaanottamaan.
Bache oli jo avannut veräjän ja ajoi pihalle.
Kun hän astui alas, seisoi Hauge siinä vieressä ja katsoi häneen puoleksi surullisin silmin kalpeankeltaisena kasvoiltaan. Hän ojensi Bachelle kätensä, mutta ei sanonut mitään.
Bache tarttui ojennettuun käteen.
"En ole ehkä tänne tervetullut?" kysyi hän äänen omituisesti värähtäessä.