"Voipa tulla asioita, joita et sinäkään ymmärrä."
Hauge katsoi ylöspäin uneksivilla raukeilla silmillään.
"Kyllä, Bache", vastasi hän. "Ja minä rukoilen Jumalaa, että hän sallii minun lähteä, ennenkuin ne asiat tapahtuvat. Ennenkuin suuri pahennus ja suuri taistelu tulee veljille. Hyvästi!" Hän katsoi Bacheen ja ojensi väsyneen käden hänelle.
Silloinpa nousivat kyyneleet tuon väkevän miehen silmiin. Hän tarttui
Haugen käteen.
"Jumala olkoon meille armollinen taistelussamme", sanoi hän murtuneella äänellä. "Ja Jumala siunatkoon sinua kaikesta, mitä olet tehnyt meille!"
Ja hän kääntyi ja sanomatta enempää lähti.
LOPPU
Oli maaliskuun loppupuoli vuonna 1824. Kevät oli tullut aikaisin; päivin suli lumi ja öisin pakasti. Bredtvedtin valkoiset maat välkkyivät ja kimaltelivat auringon paisteessa; jokunen pelto oli jo paljaana; joitakin räystästipahteluja kuului keskipäivällä, jolloin aurinko oli kirkkaimmillaan, valaen kultaansa valkoiseen talveen. Ympärillä oleva metsä oli kosteana ja tummana auringon paisteessa. Etelästäpäin lenteli variksia, jotka istuutuivat latvoihin ja katselivat ympärilleen; harakat räkättelivät asumusten ympärillä, mutta metsän kaikki pienet laululinnut eivät vielä olleet tulleet, vaikka ne olivat odotettavissa minä päivänä hyvänsä. Sillä metsän syvyydessä oli suurien puiden ympäriltä alkanut sulaa; siellä ja täällä eteläänpäin olevilla rinteillä olivat sammal ja talven kylmäämät mättäät lumettomina ja honkain neulasissa oli suuria sulaneita vesihelmiä, jotka kimaltelivat päiväpaisteessa. Mutta iltasin taas kaikki jäätyi; pohjoinen yötuuli puhalteli jäätävästi metsäin yli; jänikset värjöttelivät viluisina satumaisessa kuuvalossa. Vielä lepäsi pakkasen auer yli maan. Mutta kuukauden kuluessa Norja heräisi. Kuukauden kuluttua täyttyisi kevätunelma linnunlauluineen vihreässä metsässä, kukkineen ja kesälämpöineen yksinpä vuorillakin!
Bredtvedtin talossa vallitsi hiljaisuus. Räystäät tippuivat tasaisesti; kärpäset olivat uskaltaneet ulkona asettua eteläiselle lämpöiselle seinälle. Mutta ihmisiä ei näkynyt; ei niitä ovissa kulkenut; ei hakovajassa kukaan hakannut; ei kuulunut ääniä ulkona eikä sisällä. Sillä kuolema, tuo suuri vieras, oli ilmoittautunut vierailulle taloon.
Kautta koko talven oli Hans Nielsen Hauge huomannut merkkejä siitä, mitä tuleman piti, ja puhui siitä usein rakkaittensa kanssa. Hänelle ja hänen omaisilleen ei kuolema tuottanut pelkoa; sehän oli vain portti uuteen elämään; se oli Jumalan suuren laupeuden sanansaattaja, ihmisen lopullinen paras ystävä.