Hans Nielsen Hauge ei vastannut. Hän makasi ja tuijotti eteensä.
"Ainoastaan meissä on yö", kuiskasi hän vihdoin. "Jumalan päivä kestää ainiaan."
Ja hän sulki taaskin väsyneet silmänsä.
Iltapuolella tuli rinnankouristus taaskin, ja tällä kertaa musertavan voimakkaana. Mutta mitään valitusta ei tuo kärsivällinen, kipuihin tottunut mies päästänyt, mies, jonka sielu ja ruumis oli karaistu ja koeteltu uskon tähden Jumalaan. Tunti tunnin jälkeen, koko yön, makasi hän taistellen kouristusten ja hengenahdistusten kanssa. Talossa olivat kaikki kokoontuneet hänen vuoteensa ympärille. Hänen vaimonsa seisoi kumartuneena hänen ylitsensä neuvotonna ja kärsivänä; ei tässä enää mikään apu auttanut. Vähän väliä aukaisi hän silmänsä ja katseli vaimoaan rukoilevasta; sitten sulki hän taasen ne.
Kello oli yli neljän yöllä. Hengitys kävi nopeasti ja raskaasti; vähän väliä ponnisteli hän puhuakseen. Äkkiä aukaisi hän silmänsä. Huulet liikkuivat, mutta sanoja ei kuulunut. Silmät olivat avoinna, suurina ja vakavina; oli kuin olisi koko hänen sielunsa niissä ollut.
"Oi, Jumalani, jospa ymmärtäisin, mitä sinä tahdot sanoa!" virkkoi hänen vaimonsa, joka seisoi ja katseli häntä kyynelsilmin ja kädet ristissä.
Äkkiä oli kuin olisi koko se innostuksen tuli, joka ennen oli sytyttänyt valon niin moneen sydämeen, syttynyt hänen sammuvissa silmissään.
"Seuratkaa Jeesusta!" sanoi hän lujalla äänellä; äänessä oli sama viehättävä kaiku kuin hänen nuoruusaikanaan.
Ja sanat tunkivat kuin elämää antavana tulena kaikkien niiden lävitse, jotka ympärillä seisovat.
Pää vaipui alas; onnellinen hymy levisi kuin päiväpaiste hänen kalpeille kasvoilleen.