Sitten luki hän vapisevin äänin:
Maailmassa kylmä on,
Valo sen on pimeyttä,
Mielemme on onneton,
Kaikki työmme särkynyttä.
Tomuun haihtuu mik' on maa,
Taivast' ei voi saavuttaa.
Hän katseli poikaansa. Pojan silmät olivat kiinni. Otsa oli hiessä; hengitys oli hiljaista ja vaikeata. Ja hän oli entistä kalpeampi.
Itkun puoleksi tukahuttamana luki äiti edelleen:
Pakene siis menoines,
Maailma sä sielun murha,
Huveines ja riemuines,
Tyhmäin lohdutus sä turha.
Mua Jeesus iloittaa,
Turvaa, holhoo, lohduttaa.
Äiti nousi ylös. Poika oli pannut kätensä ristiin. Silmät olivat kiinni kuten ennenkin. Kun äiti nojautui hänen ylitsensä, voi hän tuskin kuulla hengitystä.
Äitiä värisytti ja hän ajatteli: nyt tulee kuolema.
Sitten meni hän alas portaita hakemaan isää ja sisaruksia.
Kun vanhemmat hiljaa ja vakavina tulivat ylös ja menivät vuoteen ääreen, nukkui poika. Hän nukkui kasvot rauhallisina ja kädet ristissä.
Hengitys oli vapaata ja keveää; suuret, lämpöiset hikikarpalot päilyivät otsalla.