"Olen tehnyt niin paljon tyhmyyksiä, äiti", sai hän sanoneeksi. Hän ponnisteli voidakseen hengittää.
"Niinhän me kaikki teemme!"
Äiti silitti taaskin hänen päätään.
"Minä olen työskennellyt vaan maallisissa asioissa." — Nyt purskahti hän katkeraan itkuun, joka keskeytyi kovaan yskään. Äiti huomasi, että hän kävi kasvoiltaan sinertäväksi.
"Meidän täytyy rukoilla Jumalalta anteeksi", kuiskasi äiti ja vaipui polvilleen vuoteen ääreen.
Ja molemmat rukoilivat. Äiti ääneensä, mutta poika kuiskien.
Hans Nielsenin siinä maatessa ja kuullessa hiljaisuuden keskeltä äidin lempeän äänen, saavutti hänet äkkiä vilpoisa väsymys ja samalla kertaa sydämen rauhakin.
Hän näytti saaneen vastauksen, ettei Jumala enää ollut vihoissaan hänelle; nyt saisi hän onnellisena lähteä täältä.
"Lue minulle virsi", kuiskasi hän, kun äiti oli lopettanut.
Äiti meni hyllyn luo, missä pojan kirjat olivat, ja löysi sieltä
Kingon virsikirjan.