Kilvoin palvellaan paraten!
LEMMES.
Poltin poikana poloissa,
Karjan, kartanon poroksi,
Kaikki taloni tavaran.
Murhe saattoi muillen maillen
Tavaroita tarjoin kannoin,
Kauppakaluja kuletin:
Aina rossan alttinalla
Voitin, säästin sääveliini.
Tahoin takasi taloni
Ostoa, oman kotini.
Tuli mullen tuttavaksi
Kaunis Kapraali komia:
Otin ottopojakseni.
Nyt en tarvihte taloa,
Enkä tiijusta tiloa;
Yhä elämmä yhessä.
Ei ou höplä Hölmön poika:
Konsa joutuupi kotiisa,
Kohta ottaapi komennon,
Tahtoo hallita taloosa.
Siks' en pääse paikan päältä:
Aina tarpeita talossa,
Kahtomista kartanossa.
Käyn mie teillä käynnän tietä,
Olijammissa oleksin
Aika ajalta ajelen.
Ihailen iloa teijän,
Kahon kapraalin eloa.
(Akat ovat pyörtyvinään).
PÖPERÖ (Laulaa):
Aina luotin Luojan töihen,
Valtaan vanhan Väinämöisen.
Ijankaikkinen Isämme
Kaikki kahtonna paraten,
Osuttanna onnekseni.
Kävi toivoni toeksi,
Luojan laitos luotolleni,
Ett'ei vanha Väinämöinen
Hylkeä, hyvä Jumala!
JÄLKIMAINE.
Moni loru, iskeytyneenä lapsuutemme muistoon jospa halvempi arvoinen, ou meillen mieluisa.
Kuulin lapsena kerrattavan Tuhkapöperöö kerrattuvakin. Luvin poikana Askepot, joka on sama satu Juuvin kielellä. Näin sen Cendrillonnina kuvattuna Franskan kielällä: moni sitä moitti, enimmät kiitti ja ylenkiittivät. Ei mieleeni pystynnä toimittaa tätä suomalaisen kuvaisto pukuun. Jotain puuttui. Luvettuvani Silmänkääntäjän, löysin Hölmösessä omituisen isän Pöperöllen; vaan hän oli toisen oma. Saatuvani luvan häntä ylentää ja alentaa olen toimittanna Pöperön senkaltaisena kuin sen oletta nähneet. Toivon, jos se nyt ei ole otollinen, että saatuvamme kansallista kuvaistoo, kuvaiston holhoja ej sitä hyli: sen vuoksi että se oleva suorasanainen (Alevasteinen) kepeesti pysyy muistissa. Eikä se vaai erinäisiä pukuja eli laitoksija eikä monia jäsenijä.
Senki suhteen että tämä kuvaus voisi sietää vertausta muukalaisina tavanneihin Pöperöin, toimitin hänen suorasanaiseksi, että jos kuvastossa sattuu usiampia joilla on ääntä ja mahtija niin voipi enimmät paikat laulattaa. Kielestä muistutan sanojani Ruunulinnan Jälkimaineessa. Vielä vähemmin nyt oun pakloin paneutunna. Kiistäkää jos hyvää, ettei Kerskoniuksiin ja Hölmöliiniin esivanhemmat puhuneet semmoista Suomea: vaan suokaa Lemmeksellen, Pirjollen ja Syöjättärellen, jotka olivat monikotiset, moninaista murretta.