Sitten lähti toinen poika vuorostaan metsään ja sai hänkin äidiltään evääksi kauniin munakakun ja simapullon. Hänellekin tuli vastaan vanha harmaja äijän kääppänä ja pyyteli saada palasen kakkua ja kulauksen viiniä. Mutta toinenkin poika vastasi järkevästi: "Jos annan sinulle eväistäni, niin jään itse ilman, mene siitä matkoihisi", jätti äijän seisomaan ja lähti työhönsä. Mutta eipä hänkään jäänyt rangaistuksetta suuresta järkevyydestään; kun hän oli iskenyt pari kertaa puuhun, niin iski hän kolmannella kerralla omaan sääreensä, ja hänet oli kannettava kotiin.
Silloin sanoi Tyhmyri: "Isä, annappa minunkin kerran lähteä metsään puita hakkaamaan." Mutta isä vastasi: "Veljesi, sinua viisaammat, ovat siinä työssä saaneet vammoja, pysy sinä vain poissa, mitä älyä sinulla siellä olisi." Mutta Tyhmyri pyyteli niin hartaasti, että isä sanoi: "No, menehän sitten, ehkäpä vahingosta viisastut." Äiti antoi hänelle evääksi kuivan leipäkyrsän ja pullon hapanta kaljaa. Kun Tyhmyri tuli metsään, tapasi hänkin siellä vanhan harmaan äijän, joka tervehti häntä ja sanoi: "Annappa minulle palanen kakkuasi ja kulaus pullostasi, minä olen niin nälkäinen ja janoinen." Tyhmyri vastasi: "Minullahan on vain kuiva kannikka ja hapanta kaljaa, mutta jos ne sinulle kelpaavat, niin käytä hyväksesi." He istahtivat syömään ja juomaan, mutta kun Tyhmyri otti kuivan kannikan taskustaan, niin olipa se muuttunut makeiseksi munakakuksi ja hapan kalja sulavaksi simaksi. No, he söivät ja joivat, ja sitten sanoi pikkuinen äijä: "Koska sinulla on niin hyvä sydän ja annat mieluusti omastasi toisellekin, niin minä tahdon luoda onnesi. Katsos, tuolla on vanha puu, käy sen luo ja hakkaa se poikki, niin löydät sen juurista jotakin."
Tyhmyri kävi puun luo ja hakkasi sen poikki, ja kun puu kaatui, niin oli sen juurissa hanhi ja sillä joka höyhen puhdasta kultaa. Poika otti hanhen kainaloonsa ja lähti astelemaan erääseen majataloon, jossa aikoi yönsä viettää. Isännällä siellä oli kolme tytärtä, jotka tulivat uteliaiksi tietämään, mikä tuollainen merkillinen lintu oli, ja jokainen heistä olisi mielellään tahtonut saada yhden kultahöyhenen. Vanhin arveli: "Tottapa tässä tilaisuutta sattuu, jotta saan nyhkäistyksi yhden höyhenen", ja kun Tyhmyri oli pyörähtänyt pihamaalle, tarttui hän hanhea siipeen, mutta sormet ja kämmen juuttuivat siihen kiinni. Kohta tuli toinenkin sisar samanlaisessa aikeessa, mutta hänpä ei päässyt vielä hanheenkaan käsiksi, vaan juuttui kiinni sisareensa. Ja kohta tuli kolmas, ja tälle huusivat molemmat toiset: "Pysy kaukana, taivaan nimessä, pysy kaukana!"
Mutta tyttö paha ei käsittänyt tuota varoitusta, vaan ajatteli itsekseen: "Miksikä minun täytyisi pysyä kaukana; koska toisetkin ovat hanhea nyppimässä, niin miksi en minäkin nyppisi." Ja kohta kun hän oli koskettanut toista sisartaan, juuttui hän tähän kiinni. Ja siten he saivat viettää yönsä hanhessa kiinni.
Seuraavana aamuna Tyhmyri otti hanhen jälleen kainaloonsa ja lähti patikoimaan edelleen, välittämättä yhtään tyttö paroista, jotka riippuivat hanhesta kiinni. Näiden täytyi yhä juosta hänen perässään, minnekä hän menikin. Keskellä tietä tuli kirkkoherra vastaan, joka ällistyneenä moisesta saatosta torui tyttöjä: "Hävetkäähän toki, hupakot, juosta tuolla tapaa pojan perässä, onko se säädyllistä?" Näin sanoen hän tarttui nuorimman sisaren käteen tahtoen tempaista hänet pois, mutta kohta kun hän oli siihen tarttunut, juuttui hänkin kiinni joukon jatkoksi. Sattuipa tuota ihmeellistä kulkuetta näkemään lukkarikin, joka peräti ällistyi nähdessään lihavan kirkkoherran juoksevan kolmen tytön perässä. Hän huusi ihmeissään: "Minnekä niin kiire, arvon kirkkoherra? Älkäähän toki unohtako, että meillä on kohta lapsi kastettavana." Näin sanoen hän tarttui kirkkoherran kauhtanan hihaan, mutta juuttui riippumaan siitä kiinni: Kun tuo viisihenkinen joukko tuolla tapaa ravasi tietä pitkin, joutui sitä ihmettelemään kaksi talonpoikaa, jotka kuokat olalla palasivat pelloiltaan. Heidät nähdessään kirkkoherra huusi, että he kaiken hyvän nimessä kiskoisivat hänet ja lukkarin irti. Mutta tuskin olivat miehet käyneet käsiksi perimmäisenä juoksevaan lukkariin, niin juuttuivat hekin tähän kiinni. Sillä tapaa oli seitsemäksi kasvanut se saattojoukko, joka juoksi Tyhmyrin ja hänen hanhensa perässä.
Tulipa hän sitten isoon kaupunkiin; siellä hallitsi kuningas, jolla oli niin totinen tytär, että mikään mahti ei saanut häntä nauramaan. Siitä murhettuneena kuningas oli antanut kuuluttaa, että ken prinsessan saisi nauramaan, se saisi hänet puolisokseen. Kun Tyhmyri kuuli tästä, lähti hän hanhineen ja saattolaisineen kohta prinsessan eteen, joka moisen näyn nähdessään purskahti niin isoon nauruun, ettei siitä tahtonut tulla loppuakaan. Silloin vaati Tyhmyri häntä morsiamekseen, mutta kuningastapa ei moinen vävypoika miellyttänyt, hän esteli ja teki kaikenlaisia verukkeita ja vaati viimein, että Tyhmyrin oli ensin tuotava hänen luokseen mies, joka jaksaisi juoda hänen viinikellarinsa kuiviin. Tyhmyri ajatteli kohta metsässä tapaamaansa harmaata äijää, joka kukaties kykenisi auttamaan häntä, lähti metsään ja näki siellä tuonaan poikkihakkaamansa puun lähellä peräti murheellisen näköisen miehen. Poika tiedusteli häneltä, mikä häntä niin suretti, ja mies vastasi: "Minua janottaa niin hirveästi, enkä voi sammuttaa janoani. Kylmää vettä ei vatsani kärsi, tyhjensin äsken tynnyrillisen viiniä, mutta mitäs se oli muuta kuin vesipisara kuumalle kivelle." — "Kappas vain", sanoi poika, "minä voin sinut päästää pulastasi. Käy mukaani, niin saat juoda itsesi kylläiseksi." Hän vei janoisen miehen kuninkaan viinikellariin. Siellä mies kumartui isoimman viinitynnyrin yli ja rupesi juomaan, joi ja joi, kunnes hänen kupeitaan rupesi kumarruksesta särkemään, ja iltaan mennessä hän oli juonut kuninkaan viinikellarin kuiville.
Tyhmyri vaati uudelleen morsiantaan, mutta kuningasta suututti ajatus, että hänen pitäisi antaa tyttärensä höpelölle pojalle, jota kaikki sanoivat Tyhmyriksi, ja asetti yhä uusia ehtoja. Tällä kertaa, hän tahtoi saada luokseen miehen, joka kykenisi syömään kokonaisen leipävuoren. Tyhmyri ei asiaa pitkältäkään aikaillut, vaan palasi jälleen metsään ja näki siellä miehen, joka kiristi vatsaansa nahkaremmeillä, irvisteli surkeasti ja sanoi: "Söin tässä äsken välipalaksi uunin täyden ohrakakkuja, mutta mitäpä mokomasta murusesta minulle, jonka nälkä on kylläytymätön. Vatsani pysyy yhäti tyhjänä ja minun täytyy kiristää sitä nahkaremmeillä, jotta en nälkään menehtyisi." Siitäkös Tyhmyri kävi iloiseksi ja sanoi: "Lähdehän kanssani, niin saat kerrankin syödä kylliksesi." Hän vei miehen kuninkaan linnan pihaan, jonne kuningas oli antanut tuoda kaiken jauhon koko valtakunnastaan ja leivottanut siitä vuoren korkuisen leivän. Mies metsähinen istahti jättikakun viereen, alkoi syödä reunasta, söi ja söi, ja iltaan mennessä koko vuori oli kadonnut.
Tyhmyri vaati nyt kolmannen kerran morsiantaan, mutta kuningas koetti vieläkin päästä pälkähästä ja vaati, että hänelle oli tuotava laiva, joka kulki sekä maalla että merellä. "Jos saavut sellaisella laivalla linnani pihaan, niin saat heti tyttäreni avioksi." Tyhmyri lähti vielä kerran metsään. Siellä istui sama pikkuinen harmaa äijä, jolle hän oli antanut kakustaan, ja tämä sanoi hänelle: "Minä se join ja söin sinun hyväksesi, ja nyt tahdon antaa sinulle laivankin; kaiken tämän teen senvuoksi, että olit armelias minua kohtaan." Ja hän antoi hänelle sellaisen laivan, joka kulki sekä maalla että merellä, ja kun kuningas sen näki, ei hän enää voinut kieltää tytärtään. Häät pidettiin kohta, ja kuninkaan kuoltua Tyhmyri peri valtakunnankin ja eli kauan onnellisena puolisonsa keralla.
Satu pojasta, joka lähti maailmalle pelkoa oppimaan.
Olipa isällä kerran kaksi poikaa, vanhempi älykäs ja taitava kaikissa toimissaan, mutta nuorempi niin höpelö, ettei pystynyt mitään ymmärtämään ja oppimaan, ja ihmiset sanoivat hänet nähdessään: "Kylläpä isä paralla tuosta mokomasta tulee surua olemaan!" Jos mitä oli tehtävä, sai vanhempi joka kerta lähteä sitä tekemään; mutta jos isänsä myöhään illalla lähetti hänet jollekin asialle, jolloin oli kuljettava hautuumaan tai muun sellaisen kaamean paikan ohitse, vastasi poika; "Ei, isä, sinne en mene, siellä minua niin pelottaa." Tahi kun iltaisin takkavalkean ääressä kertoiltiin satuja, jotka panivat ihon karmimaan, saattoivat kuulijat monesti parahtaa: "Oh, minua niin pelottaa!" Alati istui nuorempi poika loukossaan ja kuunteli muiden mukana kykenemättä lainkaan ymmärtämään, mitä tuo oikein merkitsi: "Aina ne sanovat: minua niin pelottaa! minua pelottaa! Minua itseäni ei pelota ollenkaan. Kyllä se mahtaa taaskin olla jokin tuollainen taito, josta minä en tiedä hölynpölyä."