Sattuipa kerran, että isä sanoi hänelle: "Kuulehan, sinä siellä loukossa, kohta sinustakin tulee iso ja väkevä, joten on aika, että opit jotakin, jolla taidat leipäsi ansaita. Katsohan kuinka veljesi puuhaa ja askartaa, mutta eipä sinusta koskaan tule kunnollista miestä." — "Kuulkaapas, isä", sanoi poika, "tahdon minäkin mielelläni jotain oppia. Kaikista kernaimmin oppisin tietämään mitä pelko on; siitä en ymmärrä vielä tään taivaallista." Vanhempi veli nauroi tuollaiselle puheelle ja ajatteli itsekseen: "Hyvä Isä sentään, mikä hölmöläinen veljeni on! Hänestä ei ikipäivinä tule mitään, sillä mikä luokkipuuksi on aiottu, sen täytyy jo nuorena taipua." Mutta isä huokasi ja sanoi: "Pelkäämään sinä kyllä aikanasi opit, mutta et ikinä leipääsi ansaitsemaan."
Pian sen jälkeen tuli lukkari taloon vieraisille. Hänelle valitti isä huoltaan ja kertoi, kuinka hänen nuorempi poikansa oli joka suhteessa niin höpelö ja huonolahjainen, ettei tietänyt mitään eikä oppinut mitään. "Ajatelkaas, kun kysyin häneltä, millä hän aikoi leipänsä ansaita, niin hän sanoi kernaimmin tahtovansa oppia pelkäämään." — "Jollei hän muuta tahdo", sanoi lukkari, "niin sen taidon hän oppii minun luonani; antakaa hänen lähteä mukaani, niin minä hänet kyllä höylään." Isä oli tyytyväinen ajatellessaan, että saisihan poika kirkonmiehen luona edes jotain sievistystä. Lukkari vei siis pojan kotiinsa ja pani hänet soittamaan kirkonkelloja. Parin päivän perästä lukkari herätti hänet puoliyön aikaan ja lähetti hänet ylös kirkontorniin jälleen soittamaan. "Nytpä saat oppia, mitä pelko on", ajatteli lukkari itsekseen ja lähti salaa edeltä ulos, ja kun poika oli päässyt ylimpään kerrokseen ja kääntyi ympäri tarttuakseen kiinni paksuun soittoköyteen, niin näki hän portaiden yläpäässä, akkuna-aukon kohdalla, ison valkoisen haamun. "Kuka siellä?" hän huusi, mutta haamu ei vastannut eikä edes liikahtanut, "Vastaa, mies", huusi poika, "taikka laitakin, että lähdet joutua alas täältä, täällä sinulla ei ole mitään tekemistä yön aikaan." Mutta lukkari pysyi yhä hievahtamatta, jotta poika uskoisi hänen olevan kummituksen. Poika huusi toistamiseen: "Mitä sinä täältä tahdot? Puhu, jos olet kunnon väkeä, taikka ma nakkaan sinut portaita alas." Lukkari arveli, ettei tuo toki ollut niin vakavassa mielessä sanottu, ja hän jäi yhä seisomaan äänettömänä ja liikkumattomana kuin mikäkin kivikuva. Silloin poika huusi hänelle kolmannen kerran, ja kun siitäkään varoituksesta ei ollut apua, otti hän vauhtia ja potkaisi kummituksen portaita alas sitä menoa, että se hurahti ainakin kymmenen astinta alaspäin ja lyhistyi makaamaan porrasloukkoon. Sitten poika palasi soittamaan kelloa, lähti kotia, pani sanaakaan virkkamatta maata ja nukahti sikeästi. Lukkarin muori odotteli miestään kauan, mutta tätä ei vain kuulunut kotiutuvaksi. Silloin hän alkoi hätäytyä, herätti pojan ja kysyi: "Etkö tiedä, minne minun mieheni on jäänyt? Hänhän lähti torniin sinun edelläsi." — "En", vastasi poika, "mutta seisoipa siellä joku akkuna-aukossa, ja kun se ei vastannut puheisiini eikä tahtonut mennä matkoihinsakaan, niin pidin sitä jonain veijarina ja lykkäsin portaita alas. Menkää itse katsomaan, oliko se teidän miehenne; jos niin on, niin on mieleni hyvin paha." Lukkarin muori juoksi kellotorniin ja löysi sieltä miehensä, joka virui porrasloukossa ja parkui pahasti, sillä hän oli taittanut säärensä.
Muori raahasi hänet alas ja juoksi sitten ääneen parkuen pojan isän luo. "Se teidän poikanne", hän huusi, "on tehnyt pahoja, hän on viskannut minun mieheni portaita alas, niin että tältä sääri taittui. Noutakaa se hulttionne oitis pois meiltä!" Isä säikähtyi, juoksi lukkarin taloon ja haukkui poikaansa pahanpäiväisesti. "Mistä tuollaiset konnantyöt oikein ovat mieleesi tulleetkaan, tuntuu itse paholainen niitä päähäsi ajaneen!" "Isä", vastasi poika, "kuulkaahan rauhassa, minä olen vallan viaton. Hänhän seisoi siellä pimeässä kuin mikäkin pahantekijä, ei puhunut, ei liikahtanut. Enhän tiennyt kuka se oli, ja varoitin häntä kolmesti joko puhumaan tai menemään tiehensä." "Ah", huokasi isä, "sinusta on vain pelkkää onnettomuutta, en jaksa sinua kauempaa nähdä. Lähde tiehesi silmieni edestä." — "No hyvä, isä, varsin mielelläni, vartokaahan vain siksi kunnes päivä nousee, silloin lähden maailmalle oppimaan sellaista pelkoa, joka miehensä elättää." — "Opi mitä mielesi tekee", äyskähti isä, "minä siitä vähät välitän. Tässä saat viisikymmentä kolikkoa, niiden turvissa lähde täältä kauaksi äläkä sano yhdellekään ihmiselle, ken olet ja kuka isäsi on, jotta minun ei tarvitsisi hävetä sinun takiasi." — "Hyvä on, isä, aivan niin kuin tahdotte. Jos ette minulta sen enempää vaadi, niin tottahan tuon kykenen pitämään mielessäni."
Päivän valjettua poika pisti viisikymmentä kolikkoa taskuunsa, lähti patikoimaan valtamaantietä pitkin ja mutisi lakkaamatta itsekseen: "Kunpa minua vain pelottaisi!" Tulipa siihen mies, joka kuuli pojan mutinan ja liittyi hänen matkaansa. Kuljettuaan kappaleen taivalta tulivat he hirsipuun kohdalle, ja silloin mies sanoi: "Katsoppas, tuolla kasvaa puu, jossa seitsemän miestä on pitänyt häitä nuoranpunojan tyttären kanssa, ja nyt ne opettelevat lentämään. Istu sen puun juurelle ja odota yön tuloa, silloin opit tietämään, mitä pelko on." — "Jollei siihen muuta tarvita", sanoi poika, "niin se on helposti opittu; mutta jos minä niin helposti opin pelkäämään, niin saat minun viisikymmentä kolikkoani palkaksesi hyvästä neuvosta. Tule huomenna varhain noutamaan ne." Poika meni hirsipuun luo, istahti sen juurelle ja odotti iltaan asti. Ja kun häntä rupesi palelemaan, sytytti hän nuotion eteensä, mutta puoliyön aikaan alkoi tuulla niin kylmästi, ettei tulikaan häntä lämmittänyt. Ja kuullessaan, kuinka hirtettyjen ruumiit tuulessa heilahtelivat yhteen, hän ajatteli: "Sinua palelee tässä nuotion ääressä, mutta kuinkahan noita miesparkoja tuolla ylhäällä oikein paleleekaan, koska ne toisiaan niin taputtelevat." Ja kun hänellä oli sääliväinen sydän, nosti hän tikapuut hirsipuuta vastaan, nousi ylös, irroitti hirtetyt yhden toisensa jälkeen ja kantoi ne alas tulen ääreen, jotta nekin raukat vähän lämpiäisivät. Mutta nepä eivät näyttäneet elon merkkiäkään, vaikka tuli tarttui niiden vaatteisiin. Silloin sanoi poika: "Varokaa toki itseänne, hölmöt, taikka ma ripustan teidät jälleen tuonne ylös." Kuolleet eivät välittäneet hänen varoituksistaan, istua jukottivat vain totisina, vaikka valkea kulutti niiden vaatteita. Silloin poika suuttui: "Jollette itsestänne osaa varoa, niin en minäkään voi teitä auttaa, mutta enpä tahdo palaakaan tässä teidän kanssanne", ja hän ripusti ne vuoron perään kaikki jälleen hirsipuuhun. Sitten hän paiskautui pitkäkseen nuotion ääreen ja nukahti heti. Aamun koittaessa tuli se mies saamaan luvatut viisikymmentä kolikkoa ja kysyi pojalta: "No, jokos nyt tiedät mitä pelko on?" — "Enkä", poika vastasi, "mistä minä sen tietäisin? Nuo veitikat tuolla ylhäällä eivät avanneet suutansakaan ja olivat niin typerät, että päästivät tulen vaateriepuihinsa sitä yhtään varomatta." Siitä mies ymmärsi, etteivät nuo viisikymmentä kolikkoa ainakaan hänen taskuihinsa siirtyisi, ja hän lähti tiehensä mutisten mennessään: "Enpä ennen ole mokomaa nähnyt."
Poikakin lähti patikoimaan edelleen ja mutisi lakkaamatta itsekseen: "Ah, kunpa minua vain pelottaisi! Ah, kunpa vain osaisin pelätä!" Sen kuuli hänen takanaan tuleva ajomies, joka kysyi: "Kuka sinä olet?" — "En tiedä", poika vastasi. "Kukas sinun isäsi on?" — "Sitä en saa sanoa." — "Mitä sinä noin itseksesi pidät puhetta?" — "Tietäkääs, hyvä mies", sanoi poika, "minä tahtoisin että minua pelottaisi, mutta kukaan ei tahdo sitä opettaa minulle." — "Älä hulluttele", sanoi ajomies, "vaan käy mukaani, koetanpa auttaa sinut yöksi katon alle." Poika lähti ajomiehen mukaan, ja illalla he saapuivat majataloon, johon aikoivat yöpyä. Vierastupaan käydessään poika taas sanoi ääneen: "Kunpa minua pelottaisi! Kunpa minua vain pelottaisi!" Sen kuuli isäntä, joka nauroi ja sanoi: "Jollet muuta kaipaa, niin täällä saat siihen tilaisuutta." — "Ah, hyvä mies, vaikene jo", torui hänen vaimonsa, "kuinka monet hurjapäät ovatkaan jo tuossa leikissä menettäneet henkensä; sääli olisi noita kirkkaita nuoria silmiä, jolleivät ne enää huomenna näkisi päivänvaloa." Mutta poika sanoi: "Vaikkapa se olisi kuinka vaikeaa, niin tahtoisin sen kerrankin oppia, koska sitä varten olen maailmalle lähtenytkin." Eikä hän antanut isännälle rauhaa, ennenkuin tämä kertoi, että lähellä oli loihdittu linna, jossa kuka hyvänsä oppisi pelkäämisen taidon, jos vain rohkeni viettää siinä kolme yötä peräkkäin. Kuningas oli luvannut sellaiselle uskalikolle tyttärensä puolisoksi, ja se oli ihanin prinsessa, mitä maailmassa oli nähty. Linnassa oli paljon aarteita, joita kehnot henget vartioitsivat, ja jos uhkayritys onnistuisi, vapautuisivat aarteet lumouksestaan ja tekisivät köyhästä upporikkaan miehen. Paljon oli sinne jo mennehiä, mutta ei yhtään palanneina. Seuraavana aamuna poika meni kuninkaan puheille ja sanoi: "Jos sallittaisiin, niin pitäisin kolmena yönä peräkkäin vartiota tuossa loihditussa linnassa." Kuningas katseli puhujaa, ja kun tämä häntä miellytti, niin hän vastasi: "Saat pyytää kolmea asiaa, mutta niiden pitää olla elottomia esineitä, ja ne saat ottaa mukaasi linnaan." Silloin poika sanoi: "Pyytäisin tulta, sorvin ja höyläpenkin ynnä siihen taltan."
Kuningas antoi viedä pyydetyt esineet linnaan. Yön lähetessä poikakin lähti sinne, laittoi iloisen valkean erääseen huoneeseen, asetti höyläpenkin talttoineen valkean viereen ja asettui itse sorvin ääreen, "Ah, kunpa minua vain pelottaisi!" hän puheli itsekseen, "mutta täälläkään sitä tuskin opin." Puoliyön tienoissa hän kävi kohentamaan sammuvaa valkeata, ja juuri kun hän siihen puhalsi, kuului äkkiä nurkasta parkaisu: "Au, miau, kuinka meitä palelee!" — "Senkin hölmöt", huusi poika vastaan, "mitäs te turhia parutte? Jos teitä palelee, niin tulkaa tänne valkean luo lämmittelemään." Ja tuskin hän oli tuon saanut sanotuksi, kun nurkasta loikahti kaksi isoa mustaa kissaa näkyviin, ne asettuivat hänen kummallekin puolelleen ja tirkistelivät häneen hurjasti tulisilla silmillään. Hetken aikaa lämmiteltyään kissat puhuivat pojalle: "Hei, toveri, eikös käydä lyömään korttia?" — "Ka, miksikäs ei", vastasi poika, "mutta näyttäkääpä ensin käpäliänne." Kissat työnsivät pitkät kyntensä näkyviin. "Kas vain", sanoi poika, "onpa teillä siivottoman pitkät kynnet, ne minun on ensin siistittävä." Näin sanoen hän koppasi kissoja niskasta, nosti ne höyläpenkille ja puristi niiden käpälät ruuvien väliin. "Sitten kun näin teidät niin pitkäkyntisiksi, katosi minusta kerrassaan halu kortin lyöntiin", sanoi poika, löi kissat kuoliaaksi ja viskasi ne akkunasta virtaan. Mutta kun hän oli näin selvinnyt noista kahdesta ja aikoi jälleen istua valkean ääreen, alkoi joka nurkasta ja loukosta lappaa esiin mustia kissoja ja mustia koiria kuin mitäkin tulista nauhaa. Ne rääkyivät ja ulisivat kamalasti, kävivät valkean kimppuun ja yrittivät sammuttaa sen. Kotvan aikaa poika rauhallisesti katseli tuota menoa, mutta viimein häntä rupesi harmittamaan ja hän tarttui talttaansa ja kävi niiden kimppuun. Osa niistä juoksi tiehensä, toiset hän iski hengiltä ja viskasi virtaan. Päästyään jälleen omiin oloihinsa hän kohensi valkeata ja lämmitteli. Mutta tulen ääressä istuessaan häntä rupesi nukuttamaan ja silmät pyrkivät painumaan kiinni. Katsellessaan ympäri huonetta hän keksi eräässä nurkassa ison vuoteen. "No, tuopa sattui kohdalleen", poika arveli ja kävi pitkäkseen vuoteeseen. Mutta kun hänen piti ummistaa silmänsä, rupesi vuode itsestänsä liikkumaan ympäri liimaa. "Kas, tämäpä vasta menoa on", ihmetteli poika, "tiukenna vauhtia vain." Ja vuode kiiri eteenpäin kuin kuuden hevosen vetämänä yli kynnysten ja lattiain, ylöspäin ja alaspäin. Mutta sitten yht'äkkiä — hei vain! — se otti niin korkean hypyn, että pääpuoli keikahti ympäri ja koko vuode lensi kumoon pohja päällepäin ja poika allepäin, niin että hänen rinnoillaan oli kuin vuoren paino. Mutta äläppäs — poika potki patjat ja pielukset päältään, nousi jälleen pystyyn ja tuumi: "No, nyt saat lentää ja kiikkua miten vain haluttaa", ja kävi pitkäkseen valkeansa ääreen ja nukahti siihen. Huomenissa kuningas tuli katsastamaan, ja nähdessään pojan pitkänään lattialla hän luuli kehnojen henkien ottaneen tämän jo päiviltä. "Sääli noin sievää nuorukaista", hän puheli itsekseen. Sen kuullessaan poika havahtui, nousi pystyyn ja virkkoi: "Ei tässä sentään vielä niin pitkällä olla." Kuningas tuli kummiinsa, mutta oli samalla iloinen ja tiedusteli, millainen yönvietto oli ollut. "Mukiin meni", tokaisi poika, "yksi yö on nyt mennyt, ja arvaanpa, että menettelevät ne kaksi muutakin yhtähyvin." Kun hän palasi majataloon, ei isäntä ollut uskoa silmiään. "Enpä luullut sinua enää kahden jalan kulkevana näkeväni", hän sanoi, "oletko nyt oppinut tietämään, millaista pelko on?" — "Enkä", vastasi poika, "yhtä turhaa vaikka mitä yrittäisin; kunpa sen joku voisi minulle sanoa!"
Toiseksi yöksi hän lähti jälleen linnaan, istui valkean ääreen ja viritti vanhan virtensä: "Kunpa minua vain pelottaisi!" Puoliyön lähetessä alkoi kuulua melua ja kolinaa, ensin hiljaista, ja vihdoin tuli aika metelillä ihmisen puolikas savupiippua pitkin ja putosi aivan hänen eteensä. "Hei, kuulehan", huusi poika, "tämä on liian vähän, tarvitaan vielä toinenkin puolikas." Silloin alkoi melu ja kolina uudelleen, kävi kuin tuulen tohina ja myrskyn mylvinä, ja sitten retkahti puuttuva puolikaskin alas. "Varroppa, kuoma", sanoi poika, "minä käyn ensin kohentamaan valkeata." Kun hän sen tehtyään kääntyi jälleen ympäri, näki hän molemmat puoliskot kasvaneen yhteen, ja hänen jakkarallaan istui vallan kamalan näköinen miehenkuvatus. "Kuuleppa, kuoma, tuo ei käy päinsä", sanoi poika, "jakkara on minua varten." Mies yritti tunkea poikaa tieltään, mutta tämä ei sellaista sietänyt, vaan antoi ukkelille aika sysäyksen ja kävi istumaan jakkaralleen. Sitten tippui savupiipusta yhä uusia miehiä yksi toisensa perästä, ja ne noutivat yhdeksän sääriluuta ja kaksi pääkalloa ja rupesivat heittämään keilaa. Poikakin sai halun leikkiin ja pyysi päästä mukaan. "Mikäpäs siinä, jos sinulla vain on rahaa." — "Sitä riittää, mutta teidän pallonne eivät ole oikein pyöreät." Hän otti pääkallot, kiinnitti ne sorviinsa ja sorvasi ne pyöreiksi. "Kas noin, nyt ne vierivät paremmin", hän sanoi, "hei vain, nyt tästä hauskaa tulee!" Hän heitti keilaa miesten kanssa ja hävisi vähän rahaa; mutta kun puoliyön hetki löi, olivat kaikki kadonneet hänen näkyvistään. Hän kävi uudestaan makuulle ja nukkui levollisesti. Aamulla kuningas tuli tiedustelemaan yön menoa. "Mitäs nyt kuuluu?" kysyi hän. "Heitinpähän vain vähän keilaa ja hävisin muutaman pennin", poika vastasi. — "Eikö sinua yhtään pelottanut?" — "Eikös ja vähät", poika vastasi, "meillä oli oikein hauskaa. Kunpa vain tietäisin, mitä pelolla ymmärretään!"
Kolmantena yönä hän jälleen istui jakkarallaan ja pohti tuiki harmissaan vanhaa kysymystä: "Kunpa vain pelon oppisin!" Yösydämen aikaan tuli kuusi isoa miestä, jotka kantoivat ruumisarkkua. Silloin sanoi poika: "Katsoppa vain, siinähän on varmaankin orpanani, joka vasta pari päivää sitten kuoli", heristi kutsuvasti sormeaan ja huusi: "Hei, orpana kulta, käyppäs näkyviin!" Miehet laskivat arkun lattialle, poika kävi katsomaan ja kohotti kannen auki ja näki arkussa kuolleen miehen. Hän tunnusteli sen kasvoja. Ne olivat aivan kylmät. "Varroppa, minä vähän lämmitän sinua", sanoi poika, kävi valkean luo, lämmitti siinä kättänsä ja laski sen sitten kuolleen kasvoille, mutta siitä ei ollut apua. Nyt hän otti ruumiin ulos arkusta, istui lähelle valkeata ja otti sen syliinsä ruveten hieromaan sen käsivarsia saadakseen veren jälleen kiertämään suonissa. Kun sekään keino ei auttanut, arveli poika: "Kun kaksi makaa samassa vuoteessa, niin he lämmittävät toisiaan", nosti kuvitellun serkkunsa vuoteeseen, peitteli sen hyvästi ja kävi itse viereen. Kotvan perästä kuollut alkoikin lämmetä ja rupesi liikahtelemaan. Iloissaan poika huudahti: "Katsos nyt, serkkuseni, miten olisi käynytkään, jollen olisi sinua lämmittänyt!" Mutta kuollut kavahti istualleen ja karjaisi: "Nyt minä sinut tapan!" — "Mitä hulluja", ihmetteli poika, "sellaisenko palkan minä saan? Jouduppa oitis takaisin arkkuusi", ja hän nosti kuolleen vuoteesta, kantoi sen arkkuun ja paiskasi kannen kiinni. Silloin tulivat kutsumatta nuo kuusi miestä ja kantoivat arkun pois. "Eipä tässä vain rupea pelottamaan", harmitteli poika, "en opi siihen ikipäivinä."
Mutta nytpä tuli sisään mies kaikkia edellisiä isompi ja vallan hirveän näköinen, partaakin hänellä oli polviin asti ja ikää kuin sammaltuneella tunturilla. "Vai niin, sinä nulikka", ärisi äijä, "vai ei sinua pelota? No kohtapa saat oppia pelkäämään, sillä sinun on kuoleminen." — "Älkääpä, taatto, hätäilkö", sanoi poika, "jos minun on kuoleminen, niin se on juttu, johon tarvitsee kysyä minunkin mieltäni." — "Sinut minä nykerrän kainalooni ja sillä hyvä", sanoi ukon kuvatus. "Siivolla, siivolla, ukkoseni, älähän niin mahtaile; kuinka väkevä lienetkin, niin en minäkään liene Pekkaa pahempi." — "Sepähän pian nähdään", sanoi vanhus, "jos olet minua väkevämpi, niin päästän sinut menemään; koetetaanpas." Sitten vei äijä pojan monia pimeitä sokkeloja pitkin linnan pajaan, otti kirveen ja löi sillä alasimen yhdellä iskulla maan sisään. "Minäpä taidan vielä paremman tempun", sanoi poika ja meni toisen alasimen luo. Äijä tuli viereen ja kumartui katsomaan, jolloin hänen pitkä partansa valui alasimelle. Silloin poika sieppasi kirveen ja iski alasimen halki, niin että äijän parta juuttui halkeamaan. "Nyt olet kiikissä", uhitteli poika, "ja nyt on sinun itsesi kuoleminen." Hän tarttui isoon rautakankeen ja kävi sillä peittoamaan äijän hartioita, kunnes tämä rupesi vikisemään ja pyytelemään, että poika lakkaisi, ja lupasi antaa hänelle suuret aarteet palkaksi. Silloin poika nykäisi kirveen halkeamasta ja päästi toisen vapaaksi. Vanhus vei hänet takaisin linnaan ja näytti hänelle muutamassa kellarissa kolme arkkua kultia täynnä. "Noista on yksi köyhiä varten", hän sanoi, "toinen kuningasta ja kolmas sinua itseäsi varten." Samassa tornikello löi puoliyön hetkeä, kummitus katosi ja poika jäi pimeään. "Olisit yksin tein voinut viedä minut täältä poiskin", hän arveli, "mutta ehkäpä tässä yksinkin osataan."
Hän haparoi seiniä pitkin ylös ja löysi entisen huoneensa, jossa hän nukkui valkean ääressä aamuun saakka. Aamulla kuningas tuli taasen katsomaan poikaa ja kysyi: "No, nyt kai jo olet oppinut tietämään, mitä pelko on?" — "Jopas vielä", sanoi poika, "mikäpä sen minulle olisi opettanut? Ensin tuli orpana-vainajani, sitten partasuu äijä, joka näytti minulle kellarissa isot aarteet, mutta kukaan ei ole sanonut, mitä pelko on." Silloin kuningas sanoi: "Sinä olet vapahtanut linnan lumouksesta ja saat tyttäreni puolisoksi." — "Hyvähän tuokin", poika arveli, "mutta en tiedä vieläkään, mitä pelko on."