Kun he yhdessä patikoivat tattaripellolle päin, opasti ukko eukkoaan jutun juoneen. "Kuulehan nyt tarkkaan, mitä sanon. Katsoppas, tuolla pitkällä kesantopellolla meidän kilpailumme tapahtuu. Jänis juoksee yhtä vakoa pitkin ja minä toista, ja tuolta yläpäästä me alamme. Sinulla ei ole mitään muuta tehtävää kuin että käyt istumaan vakoon, ja kun jänis tulee toista vakoa pitkin kohdallesi, huudat hänelle vastaan: 'Kas tässä minä jo olen!'"
Näillä puheilla he olivat jo ennättäneet kesantopeltoon, siili näytti eukolleen tämän vartiopaikan ja lähti itse taapertamaan pellon yläpäähän. Siellä jänis oli jo odottamassa. "Joko alotetaan?" kysyy jänis. "Mikäs siinä, alotetaan vain", sanoo siili. Kumpikin asettuu vakonsa päähän. Jänis lukee: "Hei yks, hei kaks, hei kolme!" ja lähtee patistamaan kuin myrskytuuli vakoa alaspäin. Mutta siili juoksi vain kolme askelta ja istahti sitten levollisesti vakoonsa.
Kun nyt jänis tuli täyttä lentoa peltoa alaspäin, huusi siili-muori hänelle vastaan: "Kas tässä minä jo olen!" Jänis hätkähti peräti kummissaan; hän ei osannut muuta ajatellakaan, kuin että hänellä oli edessään ukkosiili itse, sillä kuten tunnettu tässä luomakunnan lajissa ovat molemmat sukupuolet hyvin toistensa näköiset. Jänis arveli kumminkin: "Ei tämä mahda olla puhdasta peliä." Sitten hän huusi: "Uusi yritys, käännös ympäri!" Ja nyt hän lasketti jälleen kuin myrskytuuli, niin että pitkät korvat painuivat pitkin selkää. Mutta siili-muori jäi rauhallisesti paikoilleen, ja kun jänis tulla suhisuttaa, huutaa hän taas vastaan: "Kas tässä minä jo olen!" Jänis joutui vallan suunniltaan ja karjaisi: "Vielä kerran uusi yritys, käännös ympäri!" — "Ei minulla ole mitään vastaan", sanoo ukkosiili vakonsa yläpäästä, "juostaan vaikka iltaan saakka". Ja sitten juosta patisti jänis kilpamatkan seitsemäänkymmeneen ja kolmeen kertaan, ja ukkosiili pysytteli koko ajan vakonsa yläpäässä. Ja joka kerta, kun jänis tulla suhisutti kilparataa alaspäin, huusi siili-muori: "Kas tässä minä jo olen!"
Neljännelläkahdeksatta kerralla jänis ei enää päässyt radan päähän asti. Keskellä peltoa hän keikahti nokalleen ja veri pärskähti hänen suustaan. Mutta ukkosiili otti hilpein mielin vastaan kilpapalkinnon, huusi eukkoansa ja molemmat taapersivat tyytyväisinä kotia, ja jolleivät he ole kuolleet, elävät kumpikin vielä.
Tämä juttu opettaa meidät ymmärtämään, ettei kukaan, vaikka pitäisi itseänsä kuinka ylhäisenä, saa tehdä pilaa halpa-arvoisemmastaan, olipa tämä vaikka vain hidas siili.
Kettu ja hevonen.
Olipa talonpojan hevonen käynyt ikäkuluksi ja työhön kykenemättömäksi, niin että isäntä rupesi kitsastelemaan siltä ruokaa ja sanoi senvuoksi vanhalle uskopalvelijalleen: "Eihän sinusta enää ole mihinkään, mutta hyvää sydäntäni osottaakseni lupaan pitää sinut edelleen ruoassa, jos tuot jalopeuran metsästä käsiini. Ja nyt ala laputtaa!" Niin sanoen hän ajoi elikkonsa ulos pahaan ilmaan.
Allapäin lähti hepo rukka astua löntystelemään metsään saadakseen siellä puiden katveessa suojaa rankalta sateelta. Siellä tuli häntä vastaan Kettu Repolainen, joka tiedusteli: "Miksis kuljet noin yksin ja pää riipuksissa, kuoma?" — "Ohhoo", hevonen, vastasi, "ahneus ja uskollisuus eivät aina asusta saman katon alla. Isäntäni on unhottanut, kuinka monet vuodet olen uurastanut hänen hyväkseen, ja kun en enää kykene auraa vetämään, epäsi hän minulta rehun ja ajoi tänne korpeen kuolemaan." — "Ilmanko vähintäkään armoa?" kysyi kettu. "Armot olivat kehnot, hän näet lupasi pitää minut edelleenkin ruoassa, jos toisin hänelle metsästä jalopeuran, mutta arvasihan hän hyvin, etten sellaiseen enää vanhoillani pysty." Silloin kettu, mielevä mies, kävi lohduttamaan: "Tahdonpa auttaa sinua miesparkaa, käy tuohon kellellesi, ojenna sorkkasi suoriksi ja ole olevinasi ihan kuin kuollut."
Hevonen teki niinkuin kettu käski, ja tämä ovela auttaja lähti jalopeuran pakeille, jolla oli luolansa lähistöllä, ja haasteli tälle: "Tuolla metsässä on kuollut hevonen, käy sinne saamaan hyvä paisti, kuningas kulta." Mitäs siitä, jalopeura lähti, ja kun molemmat seisoivat hevosen vieressä, kävi kettu panemaan paulojaan. "Tässä ei paisti ole sinulle oikein sopivassa kohdassa, tokkos onkaan? Minä sidon sen hännän sinun ruumiiseesi, jolta voit vetää sen luolaasi ja siellä syödä suuhusi kaikessa rauhassa." Neuvo oli jalopeuran mieleen, ja jotta kettu voisi kiinnittää hevosen hännän sen ruumiiseen, pysytteli se aivan hiljaa. Mutta ketun pahus köyttikin hevosen hännällä jalopeuran käpälät yhteen niin lujasti, että se ei millään mahdilla kyennyt saamaan niitä irti. Saatuaan työnsä valmiiksi kettu taputti hevosta olalle ja sanoi: "Vedä, kimo, vedä!" Silloin hevonen kavahti jaloilleen ja alkoi vetää köytettyä jalopeuraa perässään. Jalopeura karjui kaikista voimistaan, niin että metsän pikku lintuset lehahtivat kauhuissaan ilmaan, mutta hepo-vanhus antoi metsän kuninkaan karjua ja veti sen peltojen poikki isäntänsä tallinoven eteen. Tuon kumman nähdessään talonpoika sai tunnonvaivoja ja sanoi uskopalvelijalleen: "Tänne sinä jäät ja hyvät päivät sinulla pitää olla niin kauan kuin elät."
Onnekas Hannu.