Hannu oli palvellut samaa herraa seitsemän vuotta, ja seitsemännen vuoden päätyttyä hän sanoi isännälleen: "Isäntä, pestiaika on lopussa ja nyt tahtoisin palata kotiin äitini luo, antakaa siis minulle palkkani." Isäntä vastasi: "Hyvin ja uskollisesti sinä oletkin minua palvellut, ja palkkasi tulee olemaan palvelusta myöten." Näin sanoen hän antoi rengilleen kultakimpaleen, joka oli tämän pään kokoinen. Hannu otti nenäliinan taskustaan, kääri kultakimpaleen siihen, nosti mytyn hartioilleen ja lähti ilomielin patikoimaan kotia. Hänen maantietä mitellessä ja asettaessa jalan toisen eteen tuli vastaan virkulla raudikolla ratsastava herra. "Hohhoijaa", huokasi Hannu ääneen, "kelpaa sitä hevosen selässä lasketella! Satulassa istuu kuin tuolilla, kengänanturat säästyvät ja matka katkeaa kuin lentämällä." Ratsastaja, joka tunsi Hannun ja kuuli hänen huokauksensa, pysähdytti hevosensa ja sanoi: "Katsoppas Hannua, mikä pakko sinun on patistaa jalkaisin?" — "Pakkohan minun on nyt omissa oloissani ollen", vastasi Hannu, "ja tällainen kultakimpale on vielä lisäksi hartioita painamassa." — "Tiedätkös mitä", sanoi ratsastaja, "tehdäänpä vaihtokauppa: sinä saat minun hevoseni ja annat minulle tuon kultakimpaleesi." — "Vallan mieluusti", vastasi Hannu, "vaikka säälikseni käy teidän vaivanne tämän mokoman kanssa." Ratsastaja laskeutui alas satulasta, otti kullan, auttoi Hannun satulaan, antoi hänelle suitset käteen ja opasti menemään. "Jos tahdot pitää kiirutta, niin maiskuta suutasi ja huuda: hop hop."

Hannu-poika se vasta oli mielissään, kun istui hevosen selässä ja kuvitteli näin komeata kotiatuloa. Hetken hiljaa ajettuaan hänen teki mielensä parantaa vauhtia, ja hän rupesi maiskuttamaan suutansa ja huutamaan hevoselle: hop hop. Ratsu pani laukaksi ja ennenkuin Hannu arvasikaan, makasi hän maantien ojassa. Hevonen olisi mennyt menojaan, jollei sitä olisi pidättänyt vastaantuleva talonpoika, joka talutti lehmää nuorasta. Hannu tarkasteli, olivatko kaikki jäsenet vielä ehjät, ja kompuroi ylös ojasta. Mutta hän oli pahalla tuulella ja puheli talonpojalle: "Huonoa huvia tuo ratsastaminen on, varsinkin mokoman kiikkulaudan selässä; siinä hypittää ja ravistaa ja pian taittaa niskansakin. Ei, toista maata se on tuo teidän lehmänne, tiedän mä, sen perässä on rauhallista astuskella ja päällepäätteeksi tietää varmasti joka päivä saavansa maitoa ja voita ja juustoa. Mitäpä antaisinkaan, jos minulla olisi tuollainen lehmä!" — "No, mieltäsi tahdon noudattaa", sanoi talonpoika, "anna sinä minulle hevosesi, niin saat lehmäni." Hannu oli tuiki tyytyväinen kauppaan, ja talonpoika nousi satulaan ja ratsasti joutuin tiehensä.

Hannu ajeli lehmäänsä rauhallisesti edellään ja onnitteli ajatuksissaan itseään onnekkaasta kaupasta. "Jos minulla vain on leipäkannikka, ja siitä ei kaiketi puutetta tule, niin saan särpimeksi voita ja juustoa milloin vain mieli tekee, ja jos janottaa, niin mitäpäs muuta kuin lypsän lehmääni ja juon maitoa." Näissä mietteissä hän sattui majatalon kohdalle, ja kun tunsi itsensä nälkäiseksi, poikkesi hän sisään ja söi sydämensä yltäkylläisyydessä yhteen menoon kaikki eväänsä, sekä päivällisen että illallisen, ja joi viimeisillä lanteillaan tuopin väkikaljaa palanpaineeksi. Sitten hän lähti jälleen ajelemaan lehmäänsä äidin kotia kohti. Puolenpäivän aikaan helle alkoi käydä polttavaksi, häntä hiotti ja kieli yritti juuttua kitalakeen. Silloin hän muisti nykyisen onnensa. "Mikäpä tässä janoa kärsimään", hän tuumiskeli, "kun on oma lehmä vierellä." Hän sitoi lehmän puuhun kiinni ja kävi lypsämään. Kiulua hänellä ei tosin ollut, mutta olihan nahkalakki. Mutta kuinka hän kyyrysillään ponnistelikin, ei lakkiin herunut maitopisaraakaan. Ja kun hän tottumattomana lypsäjänä kai kiusasi lehmääkin, antoi tämä viimein takasorkallaan hänelle sellaisen paukun otsaan, että Hannu parka keikahti kellelleen eikä vähään aikaan tiennyt tuon taivaallista missä olikaan. Onneksi tuli tietä pitkin teurastaja, joka työntökärryillä lykkäsi sianporsasta. "Mikä miestä vaivaa?" hän huusi ja auttoi Hannun jalkeille. Hannu kertoi hänelle pulansa, ja teurastaja purskahti nauruun. "Tuosta elukasta ei enää ole lypsettäväksi, siksi vanha se on, korkeintaan vetojuhdaksi tai teuraseläimeksi se kelpaa." — "Katsoppa vain, kuka tuota olisi osannut ajatellakaan", päivitteli Hannu. "Hyvähän on teuraskin talossa, mutta mitä arvoa on vanhan naudan sitkeällä lihalla? Ei, toista maata on nuori rasvainen porsaanliha!" — "Kuuleppa, Hannu", sanoi teurastaja, "sinun mieliksesi suostun vaihtamaan lehmäkopukkasi tähän lihavaan porsaaseen." — "Taivas teitä palkitkoon hyvyydestänne, kuomaseni!" huudahti Hannu vedet silmissä, antoi lehmän teurastajalle, irroitti porsaan työntökärryistä, sitoi nuoran elikon kaulaan ja lähti lyhentämään taivalta.

Matkatessaan Hannu mietiskeli merkillistä onneaan: kuinka pahat sattumat lopulta aina muuttuivat suotuisiksi seikoiksi. Matkan varrella hänen seuraansa liittyi samanikäinen nuorukainen, jolla oli kaunis valkoinen hanhi kainalossa. Kummallakin oli aikaa pakinoida, ja Hannu rupesi juttelemaan onnestaan, kuinka edullisia vaihtokauppoja hän oli sen päivän kuluessa tehnyt. Poika kertoi vievänsä hanhen joihinkin ristiäiskemuihin. "Koetappa tuota", hän sanoi ja koppasi hanhen siivet yhteen, "kuinka raskas se on, mutta sitä onkin syötetty kahdeksan viikon aika. Joka sen paistista palasen leikkaa, se saa nuoleskella rasvaa kummaltakin puolelta." — "Raskas on, peto", sanoi Hannu tunnustellen hanhea, "mutta eipä minun porsaanikaan ole laihaa poikaa." Mutta matkatoveri alkoi tarkastella porsasta puolelta ja toiselta ja virkkoi viimein päätään pudistellen: "Enpä luule, että porsaasi asiat on vallan oikealla kannalla. Siinä kylässä, mistä minä tulen, varastettiin tuonaan kylänvoudilta porsas, ja pelkäänpä, että se on juuri tuo sinun elikkosi. Väkeä on paraikaa etsiskelemässä porsasta ja varasta, eikä olisi varsin hauskaa joutua kiinni varastetun tavaran säilyttämisestä." Hannu parkaa rupesi puistattamaan. "Ah, kaikkeen sitä eläissään joutuukin; auta, hyvä mies, neuvolla tai toimella minua pulasta." — "Niinhän se onkin: auta miestä mäessä äläkä vasta mäen päällä", sanoi toinen, "tahdonpa siis koettaa pelastaa sinut pulastasi." Näin sanoen veijari tarttui porsaan talutusnuoraan ja poikkesi aika joutua syrjätielle, ja onnekas Hannu lähti jatkamaan matkaa lihava hanhi kainalossa. "Kun asiaa oikein ajattelen", puheli hän itsekseen, "niin etua lähti tästäkin vaihtokaupasta: ensiksikin kelpo paisti, sitten rasvaa, mikä paistista tihkuu leivän päälle pantavaksi monien kuukausien ajaksi, ja vihdoin kauniit valkoiset höyhenet, joista laitan itselleni pehmoisen pieluksen, jolla nukun vaikka heijaamattakin. Kuinka iloiseksi äitimuori tuosta tuleekaan!"

Kulkiessaan viimeistä edellisen kylän läpi Hannu tapasi veitsenterottajan, joka pyöritti ratastaan ja lauloi hilpeätä lauluaan:

"Ma veitsiä terotan ja ratasta jyrrään, on eloni suruton kuin tuulessa hyrrän."

Hannu seisahtui katselemaan miehen toimitusta ja puhutteli häntä vihdoin: "Tuo ammatti arvatenkin vetelee, kun se noin laululla käy." — "Niin tottakin", vastasi veitsenterottaja, "tässä ammatissa mies seisoo kultaisella pohjalla. Oikea terottaja löytää aina taskustaan kolikon, kun vain kätensä sinne työntää. Mutta mistä olet ostanut noin kauniin hanhen?" — "En minä sitä ole ostanut, vaan vaihtanut porsaaseen." —. "Entä porsaan?" — "Sen sain lehmästä." — "Entä lehmän?" —- "Sen sain hevosesta." — "Entä hevosen?" — "Sen sain pääni kokoisesta kultakimpaleesta." — "Entä kullan?" — "Seitsenvuotisesta palveluksesta samalla isännällä." — "Sinäpä sitten oletkin joka kerta osannut hyvin pitää puoltasi", sanoi veitsenterottaja, "pääsisitpä nyt vielä niin pitkälle, että joka aamu herätessäsi tiedät rahojen virtaavan päivän kuluessa taskuun, niin olisit iäksesi onnekas mies." — "Kuinkas minä niin onnekkaaseen asemaan pääsisin?" kysyi Hannu. "Sinun pitää ruveta veitsenterottajaksi niinkuin minä olen: siihen ei oikeastaan tarvita muuta alkua kuin tahko, kaikki muu tulee sitten itsestään. Tuossapa sattuu minulla olemaan ylimääräinen kivi, joka on tosin vähän viallinen, mutta muutapa en siitä vaadikaan kuin tuon hanhesi; suostutko kauppaan?" — "Vieläkö häntä kysyttekin", ihastui Hannu, "minustahan tulee onnekkain mies mitä maan päällä on; kun minulla kerta tulee olemaan rahaa kohta kun käteni taskuun työnnän, niin mitäpä muuta voin enää pyytääkään?" — ja hän ojensi miehelle hanhen ja sai tahkokiven sijaan.

Hannu kääri pyöreän kiven nenäliinaansa, laski mytyn olalleen ja lähti tyytyväisenä tallustamaan eteenpäin. "Minäpä vasta onnenpoika olen", hän huudahti loistavin silmin, "mitä ikinä toivonkin, se käy kohta toteen." Mutta kun hän oli ollut matkalla päivänkoitosta alkaen, rupesi häntä jo pahoin uuvuttamaan; nälkäkin kalvoi hänen suoliaan, koska hän oli syönyt kaikki eväänsä jo aamupäivällä, iloissaan onnekkaasta lehmäkaupasta. Ja pahimmoiksi alkoi raskas tahkokivi painaa ja hieroa hänen olkapäätään. Jopa hän rupesi ajattelemaan, kuinka hyvä olisi, jollei enää tarvitsisi mokomaa taakkaa raahata mukanaan. Ilokseen hän keksi tien vieressä kaivon ja kumartui juomaan siitä, mutta silloin putosi mytty kivineen hänen olaitaan kaivon. Ilosta huudahtaen Hannu kavahti pystyyn, polvistui sitten ja kiitti kyyneleet silmissä taivasta tästäkin armosta. "Niin onnekasta ihmistä kuin minä tuskin lienee maan päällä", hän ajatteli ja lähti ruumis ja sydän keventyneenä hilpein mielin juoksemaan kotia kohti.

Seitsemän sysmäläistä.

Kerran oli seitsemän sysmäläistä sattunut yhteen, ensimmäinen oli nimeltään Mölhönen, toinen Melhonen, kolmas Suopas; neljäs Saapas, viides Kenonen, kuudes Nenonen ja seitsemäs Pölhövuori. Kaikki seitsemän päättivät lähteä kokemaan maailmaa, etsimään seikkailuja ja suorittamaan urotekoja. Mutta jotta niin mainio matka kävisi turvallisesti, olivat he hankkineet itselleen keihään, tosin vain yhden ainoan, mutta kerrassaan vahvan ja aimo pitkän. Kaikki seitsemän miestä olivat yhteisen keihään varressa, ensimmäisenä rohkein ja väkevin joukosta — se tietysti oli Mölhönen — ja muut kuusi peräkanaa hänen takanaan, viimeisenä Pölhövuori.