Sattuipa sitten tuolla mainiolla matkalla, että urosten heinäntekohelteessä pyrkiessä yöksi lähimpään kievariin he kuulivat turilaan lentävän tien poikki ja pitävän tavanomaista surinaansa, Mölhönen säikähtyi siitä niin, että keihäs oli pudota hänen vapisevista käsistään ja tuskan hiki peitti koko hänen ruumiinsa. "Kuunnelkaa, kuunnelkaa", hän huusi tovereilleen, "hyvä Isä sentään, minä kuulen rummutusta!" Melhonen, joka kulki hänen takanaan ja haisteli ties mitä lemua, sanoi: "Jotakin kamalaa on tekeillä, minä haistan ruutia." Nämä pahaenteiset sanat kuultuaan miehuullinen Mölhönen kääntyi joukon etunenästä käpälämäkeen, mutta sattui astumaan heinämiehiltä jääneen haravan piihin, niin että varsi lennähti pystyyn ja antoi hänelle kelpo paukauksen vasten naamaa. "Armoa, armoa", mylvi Mölhönen, "ota minut vangiksi, minä antaun, minä antaun!" Toiset kuusi juoksivat ja kaatuilivat Mölhösen yli yhteen kasaan ja huutelivat hekin: "Jos sinä antaut, niin antaun minäkin, jos sinä antaut, niin antaun minäkin!" Vihdoin, kun ei minkäänlaista vihollista ilmautunut heitä köyttämään ja poisviemään, huomasivat sankarimme pettyneensä; ja jotta juttu ei pääsisi ihmisten korviin ja aiheuttaisi tekemään heistä pilkkaa, vannoivat he juhlallisen valan pitääkseen sen omana tietonaan ja muilta salassa, kunnes jonkun suu avautuisi noin vain vahingossa. Mutta seuraava hirmu ja vaaranpaikka, joka heitä sitten kohtasi, oli niin peräti kamala, ettei edellistä voi siihen verratakaan. Muutaman päivän kuluttua heidän tiensä kävi kesantopellon yli, ja siellä istui jänis ja nukkui päivänpaisteessa keskellä peltoa, korvat jäykästi korkeutta kohti ja lasimaiset silmät suoraan sankarijonoamme kohti tuijottavina. Noin hirvittävän villipedon nähdessään urhot pahasti pelästyivät ja pitivät keskenään neuvoa, mikä keino pulasta pääsemiseksi olisi vähimmän vaarallinen. Sillä jos he yrittäisivät kääntyä pakosalle, oli enemmän kuin mahdollista, että hirviö lähtisi heidän peräänsä ja nielaisisi heidät karvoineen kynsineen. Siispä oli yksimielinen päätös: "Meidän täytyy valmistua suureen ja hirvittävään kamppaukseen; rohkea se rokan syö!" Kaikki seitsemän tarttuivat tanakasti keihään varteen, Mölhönen etummaisena ja Pölhövuori perimmäisenä. Mölhönen tahtoi yhä seistä paikallaan keihäs tanassa, mutta taimpana seisova Pölhövuori tuli täyteen jaloa miehuullisuutta, vaati rynnättäväksi ja huusi joukon johtajalle:
"Nimessä Sysmän, jo heiluta kalpaa, emmehän oo mitään heimoa halpaa."
Mutta hänen edessään oleva Nenonen tiesi satuttaa naapurinsa arkaan kohtaan ja sanoi:
"Nimessä hornan, kelpaa sun puhua, itse sä säikyt jo paljasta huhua."
Kenonen huusi:
"Ei puutu muuta kuin hiuskarva juuri, ettei tuo peto oo pääpaha suuri."
Sitten tuli Saappaan vuoro lausua arvelunsa:
"Jollei se itse, niin toki sen muori, niin se on suori kuin Kyöpelin vuori."
Suoppaalle tuli hyvä päähänpisto kutitella vähän tausmiestään:
"Käyppäs, oi Saapas, eellinnä meitä, terästä luontos ja keihäämme heitä."