— Kumma muukalainen, miksi värähtävät sinun hehkuvat huulesi kylmää kuollutta kiveä suutelemaan? Oi, kevyt pienonen naisen jalka sen yli on karkeloinut, kevyt pienonen jalka, joka sinulle varmaankin on kallis!
Mutta muukalainen ei vastaa minun äänettömään kysymykseeni. Hän tarttuu hattuunsa, joka on vierähtänyt valkealle hiekalle porrasten eteen ja rientää metsään, joka hänet tummaan helmaansa sulkee…
Minä jatkan matkaani ohi valkean huvilan, mutta minun mieleni on murheellinen ja askeleni raskaat. Minusta tuntuu vastenmieliseltä yön kuollut, kylmä valo — kuutamo, joka seuloo utunsa maahan. —
Seuraavana päivänä kulkee tieni taasen ohi valkean huvilan metsässä. Kietoiko minut uni viime yönä tällä hiljaisella paikalla hienoihin verkkoihinsa? Oliko minun näkyni vain tenhoovan yön ilvekuva?
Ei! — valkeilla marmoriportailla hohtaa muutamia ruskeita täpliä. Oi, veriin hän varmaan huulensa suuteli, tuo omituinen outo mies.
Ja hiljaa minä itsekseni mietin. Oi, äänetön ja valkea yö, jonka helmassa kuutamoutuiset niityt uinuvat, oi yö, sinä hehkuvain ihmissydänten houkuttaja, paljon sinun kylmät silmäsi näkevät, paljon, mistä valoisa, rauhainen, kevyt päivä ei tiedä. Oi ihmeellinen yö, jonka helmassa hehkuvat unelmat ja hurja kaipuu huokaa, sinun kylmät, kuolleet silmäsi näkevät niin paljon — kaiken salaisen, joka leimuten sairaassa ja yksinäisessä öisessä sydämessä palaa. Oi ihmeellinen yö, joka veriin saat miehen huulensa suutelemaan kylmiä kiviä vastaan, joiden yli pienonen naisen jalka on karkeloinut!
Kehtolaulu uinuville sieluille.
Väsyneitten lasten tavoin syntymättömät sielut äärettömissä avaruuksissa uinuvat, ja raskaana yö ja äänettömyys niiden suljettuja silmäluomia painaa. Tummaa unta ne nukkuvat, ja hiljaa avaruuksien aaltoilevat tuulivirrat niitä tuutivat.
Ja tuulet, jotka tohisevat kipenöivien tähtien ympärillä, laulavat kuiskaillen kehtolaulujaan syntymättömille sieluille.
— Nukkukaa, valkeat kukkaset, nukkukaa avaruuksien iäisessä rauhassa! Oi, kunpa kukaan ei maailmaan teitä konsanaan toisi, saastaiseen, tomuiseen maailmaan, oi, kunpa konsaan ette elämän kalpeaan aamunkoittoon silmiänne avaisi. Kalpea on elämän aamunkoitto ja kalpeampi vielä sen päivä. Ja sitä päivää seuraa synkin yö, yö, joka kamalain uniensa vaippoihin sitte kietoo.