Käy mukaan, Marianne, nyt on metsissä kesä!
Käy mukaan, Marianne, nyt on metsissä kesä! Maailman pyhä jumala on luontoa suudellut. Eloa hänen suutelonsa hehku on sytyttänyt, kaikki on herännyt kukoistukseen sen leimuvan voiman tulessa. Katso, niinkuin lempivä neito on luonto antautunut, katso, miten kauniiksi se on käynyt, miten kukkivaksi ja nuoreksi!
Oi, kunpa jokainen sanani hohtaisi sinua vastaan kuin värisevä veripisara lainehtien, hohtaisi kuin punanen timantti auringon kullassa. Etkö kuule minun kaipuuni heläjävän kellon säveleitä, Marianne, etkö tunne, miten ilma ympärilläsi väräjöi, soi ja värjyy! Etkö tunne, miten se valkeata hipiääsi hivelee! Niin pitkiä ja valoisia ovat päivät. Yksitellen ne tulevat ja kolkuttavat ovelleni. Aikaisin ne tulevat ja herättävät minut valkeiden unien harsosta. Minusta tuntuu siltä kuin sinun hieno kätesi siellä kolkuttaisi, ja minä avaan oveni ottaakseni sinut syliini ja sinut luokseni kantaakseni, mutta sinun sijastasi lainehtivatkin auringon säteet ja rastaan ensimäinen huomenvirsi vastaani.
Soi, kaipuuni kutsuva kello, soi, että Marianne minun ääneni kuulisi! Soi, niin että säveltesi hehkuvat aallot sytyttävät taivaan purppuraiseen paloon, sytyttävät kuin iltainen rusko auringon laskussa, jolloin kaihoovat ihmisrinnat etsivät toisiaan ja niiden uinuva kaipuu aukasee umpunsa kuin suuri ja ihmeellinen kukka.
Näetkö sinisiä varjoja tuolla, Marianne, sinisiä, kevyitä varjoja? Ne elävät nekin. Ne muuttavat asentoaan ja muotoaan auringon kulun mukaan, ja illalla ne käyvät pitkiksi ja hapuilevan epävarmoiksi, ikäänkuin ne etsisivät jotain, ikäänkuin ne ojentaisivat käsivarsiaan jotain tavoitellakseen, kunnes yö tulee ja sulkee ne suureen syliinsä, ja ne vaipuvat sen hiljaisen valon ja raukeiden värien helmaan sulaen harmaansiniseksi hämyksi, hauraaksi ja ohueksi hämyksi, joka kevyellä kädellään hivelee kaikki räikeät kuvat sointuvan pehmeiksi.
Niin hiljaisia ja leppeitä ovat yöt, oh Marianne, niin hiljaisia! Ei liverrä lintu, ei kahise lehti. Ja kuitenkin kuulen minä äänettömyyden huhuuvan, ja sen sävel on voimakkaampi päivän kaikkia vaihtelevia säveleitä, sillä ne keinuillen nousevat ja laskevat, ja vaihtavat sointuja ja väistyvät toinen toisensa tieltä. Mutta se sävel, jonka minä kuulen, hymisee mahtavana kuin ikuisen meren urkuinen soitto, ja sen soinnut ovat aina yhtä korkeat ja voimakkaat, ja se heläjää minun sielussani ja väräjää joka hermossani kunnes koko olemukseni valuu vapisevaksi virreksi.
Se ehkei olekaan yön sävel, sillä yö on hiljainen ja tyyni. Ehkä soikin minun sieluni, ja minä kuulen sen sävelet, siksi että ympärilläni on äänetöntä.
Taivas on tähdetön. Liian valoisa on yö. Ja kuitenkin näen minä haaveessa kaksi palavaa tähteä, kaksi suurta ja kaunista tähteä. Sinun silmäsi ne ovat, Marianne, sinun lämpimät, välkkyvät silmäsi, jotka päivän valoisassa riemussa puhkeevat niin säteilevän suuriksi ja öiden surussa ja kaipuussa himmenevät niin hämärhuntuisiksi. Ja minä rukoilen pyhää jumalaa, että hän antaisi niiden tähtien loistaa niin kauan kuin elän, etten eksyisi pimeässä. Sillä jos ne tähdet sammuvat, pelkään minä, että voisin loukata itseäni, pelkään, että pimeys liian suurena ja raskaana minun seudulleni laskeutuisi.
— Käy, Marianne, nyt yö on metsissä! Suviyö, lämmin kuin minun vereni, hiljainen yö, jonka helmassa sydämeni äänettömät laulut heläjävät. Metsät uinuvat, elämä uinuu. Niin yksinäistä. Syvinä soivat olentoni sisimmät, väräjävät kielet lähellä luonnon suurta, hellivää äidinsydäntä. Rauhattomuus vaikenee. Ilkeys on kaukana metsien pyhästä temppelistä. Katkerat kielet eivät puheellaan sinua täällä myrkytä. Täällä maailman polttavat kärsimykset eivät leimua, täällä pyyteet eivät riehu heikkoa ihmistahtoa vastaan.
— Polvistukaamme metsien hiljaisuudessa, Marianne. Polvistukaamme nöyrinä maailman ja elämän kauneuden edessä. Polvistukaamme rakkauden leimuvain liekkien edessä, rakkauden, joka on hiipinyt luoksemme hiljaa ja äänetönnä kuin hiipii lapsi luokse äitinsä, kun tähdet syttyvät taivaille ja se odottaa saavansa kuulla äidin kertovan taruja linnunradasta, enkelien sillasta.