— Käy, Marianne, nyt yö on metsissä ja minun sydämeni on niin yksinäinen!…
Minä tiedän tien vesien partaalle, missä keltasia liljoja heiluu, korkeita liljoja, joiden samettisissa silmissä kyyneleitä kimmeltää. Sille tielle minä satuin eräänä iltana kuullessani käen kukkuvan omalle kaiulleen, joka sinisien selänteiden kupeita kiiri. Se tie kulkee lomi korkeiden honkien, joiden latvat yhtyvät sinisen avaruuden korkeudessa holviksi kaareutuen. Metsälammelle se johtaa, missä paju tuutii pehmeitä oksiaan vedenpinnan yli, missä kaakko myrskyöinä itkee kuin harhaanjuossut lapsi, ja metsähanhi majailee matkatessaan etelään. Sen rannoilla kasvaa keltasia liljoja. Minä jouduin sinne eräänä iltana, kun aurinko oli laskenut ja uduttaret kietoivat valkeat käsivartensa tointoistensa ympärille yhtyen leijuvaan tanssiin lammen rannalla. Siellä heiluu keltasia liljoja, joiden kruunut palavat kuin suuret, kirkkaat kynttilät yössä.
Yö on nyt, Marianne, ja liljat palavat. Kaipuuna palaa minun rintani. Yön ja yksinäisyyden äänettömänä sävelenä heläjää minun sieluni. Niin paljon minä kuulen, jota sinä et voi kuulla, niin paljon minä näen, jota sinä et voi nähdä. Minä kuulen, miten Pan soittaa kiehtovaa pilliä yössä, minä näen hänen istuvan metsälammen rannalla ja soittavan keltasille liljoille.
Vanha hän on ja ruma, mutta hänen pillinsä säveleissä huokuu koko maailman kaipuu, hurjana ja uhmaavana, lapsellisen rukoilevana ja hellänä, säveleissä, jotka helkkyvät voitonvarmoina nauraen ja itkevät tuskallisina nyyhkien, säveleissä, jotka yhtyvät kuumeiseen tanssiin, säveleissä, jotka tuutivat lepoon ja rauhaan. Ne vyöryvät hänen pillistään ja kapuilevat ylös jyrkänteitä lammen rannalla; ne humisevat puiden latvoissa metsässä, ne kohoovat yön avaruuksissa taivasta kohti ikäänkuin tahtoen houkutella jumalan valkeita enkeliä tänne alas. Ne hiipivät esiin arkoina ja hapuilevan sokeina, ne ovat piilosilla pajupensaissa ja rannan kaislikoissa, ne värähtelevät vesien ylitse, ne kietovat kuiskien liljan lehdet harsoihinsa ja koskettelevat niitä hiljaa hennoilla sormillaan. Ja liljat henkivät ja vapisevat, ja kyynelinä yön kaste varisee mustaan veteen. — Itkuun liljat särkyvät, kun Pan soittaa.
Minä mielelläni antaisin silmäni sinulle, Marianne, että sinä minun laillani näkisit. En minä pimeyttä pelkäisi, en sokeuttani vapisisi, kun sinä vain kättäni kädessäsi pitäisit, kun sinä vain luonani olisit, Marianne. Valkeus minun sielussani asuisi. Valkeuden juhlassa minun henkeni riemuitsisi, ja minä rakkauden ihanuudessa lämmittelisin. Mutta sinä et saisi kättäsi irrottaa, Marianne, sillä silloin tuska minun valoni tukauttaisi ja pimeys kirvelisi tyhjissä silmäkuopissani. — Et saa jättää minua yksin, Marianne, yksin pimeään!
Sydämeni kaikki laulut minä sinulle annan, Marianne. Ne kaikki ovat sinun, sillä sinua kaivatessa ne rinnastani ovat puhjenneet. Sinä olet niiden äiti, Marianne, — ne lapsinamme vastaan ota!
Suruisia ovat minun lauluni, niissä yksinäisyyden alakuloisuus raskaana huokaa. Öisien metsäin humu niissä henkii, öisien metsäin, missä mullan tuoksu nousee väkevänä ja lämpimänä sammalvuoteesta; niissä kaikuu metsäsorsan huuto, kun se keväisin tulee ja lentää houkutellen yli järvien. Iloisia lauluja minulla on vähän, sillä harvoin läikkyvä päivänpaiste ja hymyilevät kukkaset eksyvät syviin metsiin.
Jos minulla olisi vähääkään ylpeyttä, Marianne, niin hohtavana timanttina minä asettaisin sen otsallesi loistamaan. Mutta minulla ei ole muuta kuin köyhä nöyryyteni ja sydämeni rakkaus vaan, ja ne lahjat minä lasken hentojen jalkaisi juureen.
Yö on, Marianne, ja minun sydämeni niin yksinäinen. Ojenna kätesi, sillä minä olen heikko! Kurota huulesi, sillä minä janoon! Avaa helmasi, sillä minä värjyn yksinäisyydessä! Tuudi minut uneen, sillä minä olen väsynyt! Hengi mullan tuoksua, hengi metsän tuoksua! Tuudi minut uneen, Marianne, tuudi, kun mullan ja yön tuoksu minut vaippoihinsa kietoo. Minä tahdon uneksia. Äitinsä helmassa uneksiva lapsi minä olen. Laajaan pimeään metsään eksynyt lapsi, jonka etsivä äiti on yön hämärtyessä löytänyt. — — —
Oi, Marianne, sinä olet hieno kaupunkilaislapsi. Konsaan sinun silkkikenkäsi eivät tule metsien pimeitä polkuja astumaan. Et sinä koskaan saa kuulla, miten Pan soittaa keltasille liljoille. Liian raskaana yksinäisyyden taakka hentoja hartioita painaa, liian surullisia ovat metsäsorsan huudot, kun se lähtee lammelta syysmyrskyjen riehuessa. Liian syvä on talvien valkonen lumi hentojen jalkojen kahlata, liian köyhiä ja tyhjiä pimeät illat.