Niin yksinäistä vuosien vieriessä.
Yksinäistä kevään kulkeissa yli maan, iloisen kevään, jolloin ihmiset nauravat tavallista useammin, — yksinäistä keväällä, kun erämaan metsät heräävät eloon ja kuovi viheltää soilla.
Yksinäistä suvella, yksinäistä syksyllä. Mutta yksinäisintä äänettömien, kuolleiden talvien pimeässä.
Kuolleiden talvien, jolloin kaipuu koleassa rinnassa palaa karrelle ja veri virtailee velttona ja raukeana.
— Lumi peittää poluttoman maan. Rämeet ja kankaat se kietoo valkeaan kuolinvaippaansa, jota metsäkanan kevyet jäljet päärmäävät, ja metsä, jonka varjot hiipivät yhä lähemmäksi hämärinä iltoina.
Pitkinä iltoina, jolloin pimeä kolkuttaa ikkunan takana ja hiipii sisään, kun hiillos on takassa riittynyt.
Hiillos, joka takassa on riittynyt, hiillos, missä onnen upein kaupunki on tuhkaksi palanut. Jokainen kylmä hiili on kuin rauennut unelma, jokainen karsta kuin sammunut lemmenliekki. Niin köyhää, köyhää, kaikki. Ja niin tyhjää.
Unelma Iisasta.
Äärettömällä tasangolla meren rannalla, missä tuuli vinhasti vinkuu, lapsuuteni ikimuistoisella tasangolla, jonka yllä tähdet kylminä öinä suurina kimmeltävät, kohtaan minä Iisan, kohtaan elämäni lemmityn, eräänä yönä ikäni illalla.
Lapsuuteni päivänpolttama tasanko kutsuu minua. Tasanko, jonne meren hyrskyntä etäältä kuuluu, ja jota rantavehnä ja kuivunut kanerva peittää. Tasanko, jonka yllä suuret tähdet palavat kirkkaina öinä.