Eräänä yönä eloni ehtoolla, kun syksyn viimeiset päivät ovat käsissä, tulen minä lapsuuteni kaupunkiin, joka kohoo pitkine rakennuksineen meren rannalla.
Mieluimmin yöllä. Voisin ehkä tulla päivälläkin, sillä kukaan minua siellä tuskin enää muistaa. Joku vanha ystävä saattaisi siellä kuitenkin olla elossa, joka tuntisi minut. Ja minä tahtoisin mieluimmin tulla kenenkään näkemättä.
Sentähden tulen yöllä. Hämäriä katuja, joiden varsilla seisoo äänettömiä taloja, missä kelpo ihmisiä nukkuu, minä kuljen kaupungista tasangolle kohti merta.
Syysyön kirkkaat tähdet tuikkivat ylläni, lapsuuteni tasangon yllä kimmeltävät suuret tähdet, jotka eloni hennoimmissa unelmissa yhä olen nähnyt.
Meri hyrskyää tuolla — tiedän sen siellä olevan, vaikken näe sitä enkä kuule sen kuohua, sillä lapsuuteni tasanko on lakea ja suuri. Mutta minä tunnen ilmassa sen tuoksun, tunnen sen suolasen maun kieleeni, jonka tuulen suutelemille huulilleni vien.
Ja minä huudan Iisaa, huudan häntä, jonka olennoksi tasangon hennot kaarteet ja meren läikkyvät laineet sulautuivat, olennoksi, jonka kuva vuosikausia sitte painui sieluuni.
Korkeana sävelenä huutaa sydämeni kaipuu Iisaa. Äänensä se kohottaa valoisia muistoja kertomaan. Ja Iisa kuulee minun huutoni valkeaan, pensasaidan ympäröimään huvilaan, missä hän lepää vuoteellaan katsellen taivaan tähtiä.
Iisa nousee vuoteeltaan. Iisa hiipii luokseni, hiipii lokkien nukkuessa, kun tuuli yksin valvoo, mereltä leyhyvä tuuli, jonka siivistä leviää suolan tuoksu, tuuli, joka itkee kuivuneessa kanervikossa ja taittuneiden rantavehnäin korsissa.
Minä kuulen hänen astuvan takanani hiekalla, johon jalkani ovat vajonneet, ja minä käännyn käydäkseni Iisaa vastaan.
Hän kulkee hiljaa kuin haaveessa. Ja huomatessaan minut ei hän näytä lainkaan hämmästyvän. Hän lähestyy äänetönnä ja ojentaa kätensä minulle ikäänkuin eilen olisimme kohdanneet toisemme samalla paikalla. Ja minä huomaan, että eromme aika on tuntunut hänestä lyhyeltä unelta.