— Iisa, käykäämme meren rannalle, käykäämme särkille, joille aallot ovat valkeita simpukoita viskelleet!
Ja kulkeissamme yli tasangon meren rannalle elän minä uudelleen menneen elämäni, pitkän elämän jonka surunsynkeille poluille riemu harvoin on eksynyt.
Mutta Iisa kuiskaa hiljaa: mereltä ja tasangon yli tulevilta tuulilta ja suurilta tähdiltä olen sinua kysynyt ja niiden kautta olen sinua joka yö puhutellut valkeassa huvilassa.
Ja kun häntä katselen, heläjää polttava kaipuu sielussani.
— Sinun hiuksesi ovat valkeat, Iisa, valkeammat kuin lapsuuteni tasanko, kun öinen halla sen on hyytänyt.
Mutta hän pudistaa valkeata päätään: tähtien kelmeä tuike ne vain valkasee.
— Sinun selkäsi on kumara, Iisa, kumara kuin olisit raskaita taakkoja kantanut.
— Minun selkäni on vahva, hän sanoo ojentaen kumartunutta vartaloaan. —
Onneni vain on niin suuri ja raskas.
— Sinun katseesi on himmeä, Iisa, himmeä kuin pitkäin yksinäisten öiden itkun jälkeen.
— Minun katseeni on valoisa ja kirkas, hän sanoo, ja kauaksi se kantaa ihmeelliseen maahaan, missä aukenee vihreitä kenttiä, ja etäällä hyrskyilee meri, jonka pintaa valkeat purret puhkovat ja ruskeita luotoja aurinko kultailee. — Yön hämärä sen vaan himmentää.