— Me olemme vanhentuneet, Iisa. Suru on niin raskasta.
— Minä olen niin iloinen ja niin nuortea on minun mieleni, hän sanoo, ja tasanko on niin juhlivan suuri ja lakea. Ja meri laulaa onnen riemuisia lauluja tuolla.
— Vaippansa syksy on levittänyt, Iisa, vaippansa lapsuutemme tasangon ja meren ylitse. Näetkö, miten suuria ja kirkkaita tähdet ovat. Lähestyvän talven kylmyyttä ne kimmeltävät.
— Sinä haastat niin kummasti, hän sanoo. En ymmärrä sinua. Keväthän nyt lähestyy. Minä tunnen ilmassa sen tuoksun, tunnen sen tuulten vihinän lainehtivan mereltä. Yöllä se jo loi jäänsä. Huomenna valkosiipiset lokit lentävät rannoille, ja ruskeat viklat juoksentelevat piipittäen viheltävässä kanervikossa.
— Vuosia siitä on vierinyt, Iisa, kun sinut lapsuuteni tasangolla viimeksi kohtasin. Kokonainen ihmisikä.
— Sinähän olit eilen luonani, hän sanoo. Me toimme valkeita simpukoita särkiltä ja leikimme niillä hiekkakäytävillä valkean huvilan edessä. Sinähän olit eilen luonani. Etkö muista, että menimme tasangolle ja rakensimme puutarhoja itsellemme, ja istutimme hopeanhohtavia tyrnipensaan oksia hiekkaan.
— Myrskyt, Iisa, suolasen meren mahtavat myrskyt, ovat hävittäneet lapsuutemme puutarhat ja peittäneet ne tupruavaan hiekkaan.
— Sinä haastat niin kummasti, en ymmärrä sinua. Miksi helkkyy äänesi niin raskaan suruisena? Niin kevyttä on elämä. Huomenna käymme kevättä vastaan, joka mereltä leyhyvän tuulen helmassa laulaa yli tasangon tullessaan. Aikaisin me lähdemme — auringon noustessa. Ilma on niin kevyttä, se kantaa kuin siivillä. Lokit lentävät mereltä, valkeat höyhenet päivänpaisteessa hohtaen. Parittain ne tulevat pesänpaikkaa itselleen etsimään hiekkaan mättäiden ja kanervain väliin. — Huomenna käymme yli tasangon kevättä vastaan.
* * * * *
Lapsuuteni tasangon halki me olemme kulkeneet särkille, joita meren hyrskyiset aallot huuhtelevat. Vinhana vinkuu viima meitä vastaan.