Iisa on väsynyt, raskaana huohottaa hänen rintansa. Pelkään hänen vaipuvan voimatonna siihen valkealle hiekalle, ja tuen lujasti häntä käsivarrellani.
— Sinä olet uupunut, Iisa, uupunut pitkästä taivalluksesta.
Mutta hän ei kuule minua. — Et ole suudellut minua vielä, hän sanoo hiipien rinnalleni. Et ole suudellut minua vielä kuten eilen seistessämme meren rannalla. Mutta elä viskaa hattuasi ilmaan ja juokse nauraen matkoihisi. Minun on vaikeata tavottaa sinua särkkäin välissä; voin lanketa ja loukkautua.
Hän on sulanut lapseksi, joka lausuu: suutele minua. Neidoksi, joka kainoa kaipuutaan kuiskii. Suutele, suutele minua! Neidoksi, joka sulkee värjyvät silmäluomensa ja taivuttaa taappäin päätään huulet kainoina pyytäen. — Suutele, suutele minua!
— Oi, valkea sielu! Ollos siunattu! Siunattu sinun puhdas otsasi! Jumalan rauha sinun viattoman mielesi täyttäköön! Iisa, Iisa, lyhyeltä unelta on eromme sinusta tuntunut.
Ja minä suutelen Iisaa. Suutelen hänen sisäänpainuneita vapisevia huuliaan, suutelen hänen laihoja poskiaan ja himmeähohtoisia silmiään. Minä suutelen lapsuuttani — päivänpaistetta, joka valkeilla särkillä läikkyy. Lapsuuteni tasankoa minä suutelen ja merta, jotka sulautuivat Iisan olennoksi. Kuollutta onneani minä helmassani hellin ja suutelen sitä — — —
Olen saattanut Iisan valkeaan huvilaan. Portailla hän vielä kääntyi ja nyökkäsi hyvää yötä: huomenna käymme tasangolle kevättä vastaan.
Taitan muutamia hopeanhohtavia oksia tyrnipensasaidasta ja revin sen piikeissä sormeni verille.
Käännyn takasin lapsuuteni kaupunkiin pidellen kädessäni muutamia tyrnipensaan oksia. Suuret tähdet, jotka kimmeltävät kylminä yli tasangon, sammuvat taivailta.
Kuljen asemalle läpi kaupungin, jonka pitkissä rakennuksissa ihmiset vielä nukkuvat.