Ja junassa istuissani, joka vie minut lapsuuteni kaupungista, näen tasangon lepäävän aamulla kimmeltävän valkosena. Halla on yöllä sen hyytänyt. Nyt on koittanut syksyn viimeinen päivä. Lumisen raskaina näen pilvien kohoavan mereltä ja purjehtivan yli tasangon.
Regina.
Regina on hänen nimensä.
Ei hänelle sovi niin komea nimi. Ei hän ole kuningattaren näköinen. Ei hänellä ole kuningattaren ryhtiä eikä käytöstä, ei kuningattaren loistavaa pukua, Reginalla.
Ruma ja köyhä hän on. Koko harmaan kylärähjän rumin lapsipaha. Hänen tukkansa on vaalea ja väritön kuin syksyisellä kentällä törröttävä kuloheinä. Hänen sameat ja tuijottavat silmänsä vuotavat alituisesti vettä; ne ikäänkuin eivät oikein viihtyisi tuossa muodottomassa päässä — ne pistävät ulos niin suurina, että luulisi niiden putoavan tielle, kun hän kulkee sitä pitkin laahustellen jälessään suuria ja raskaita jalkojaan. Niin hoikat, kapeat ja väärät ovat hänen säärensä, että ihan kummastuttaa, miten ne voivat kannattaa ruumiin painoa. Mutta eipä tuo laiha ruumiskaan liene niin raskas. Päätään hän pitää aina etukumarassa ja sivulle kallistuneena. Hänen kätensä ovat kylmänsiniset, vieläpä kuumana suvisydännäkin. Löyhinä roikkuvat vaatteet pitkin hänen ruumistaan kuin rääsyt linnunpelottimen yllä.
Reginassa on ollut riisi, sentähden hän on tullut niin rumaksi. Eikä hänen paksussa päässäänkään ole älyä paljon jälellä. Suurimman osan on tuo ilkeä tauti imenyt, samoinkuin raateleva korppi imee tyhjäksi teiren munan, jättäen onton kuoren jälelle. Mutta ajattelee Regina kuitenkin toisinaan, ajattelee arkoja, kalpeita aatoksia, jotka eivät tosin koskaan oikein kypsy, vaan ovat kuin marjanraakilat metsässä.
Regina on kylän sepän tytär. Suuren, nokisen sepän, joka heiluttelee moukariaan hämärässä pajassa, missä ainoana valona miltei on ahjosta huohottavan liekin kajastava punerrus. Päivänvalo kyllä koettaa pilkistellä sisään pienestä akkunasta, joka on miltei kokonaan hämähäkinverkon, tomun ja noen peitossa, mutta huomattuaan miten pimeätä sisällä on, se pelästyy ja pysähtyy ulkopuolelle.
Talvella Regina istuu pajassa suurimman osan päivää. Hän ei ole koskaan tiellä, istuu vain äänetönnä vanhalla alasimella hämärimmässä loukossa ja leikkii raudanromulla. Tuo pimeä nurkka onkin sopivin paikka hänelle, muualla hän ikäänkuin ei oikein koteudu; siellä hämärässä ei kukaan näe hänen rumuuttaan. Sillä ulkona päivänvalossa ja auringonpaisteessa hän näyttää niin kodittomalta ja hämmentyneeltä: kaikki ikäänkuin vaalenee hänen ympärillään. Mutta Regina pitää kuitenkin auringosta ja kukkasista ja sinisestä taivaasta ja vihannoivista kentistä.
Kun kevät lentää seudulle kuin suuri ja laulava kultarintainen lintu, ja aurinko sulattaa likaisen, nokisen lumen pajan edustalta ja ilman lämpö imee kosteuden maasta, istuu Regina hiekalla ja leikkii vanhoilla hevosenkengillä. Hän rakentaa portteja niistä ja juoksuttaa vikkelää, metallinhohtavaa kovakuoriaista niiden lävitse. Ja hän luo korkeita valleja hiekasta, ettei se karkaisi häneltä, mutta se pujahtaa kuitenkin tiehensä ja katoo olkien ja lastujen väliin. Ja silloin Reginasta tuntuu niin yksinäiseltä ja hänen mielensä käy murheelliseksi.
Regina saa leikkiä aina yksin. Toiset kylänlapset eivät välitä hänestä. He vaiti nauravat, kun hän koettaa yhtyä heidän seuraansa. Kerran Regina tuli vanhalle, sammaltuneelle myllyntokeelle, jonka pinnalla kasvaa rehevää, vihreätä limaskaa ja jossa lapset uittavat kaarnalaivojaan. Ja hän pyysi niin kauniisti saadakseen leikkiä niillä pikku aluksilla. Mutta silloin eräs iso poika, joka onki kaloja tokeesta, otti ahvenen ja ojensi sen häntä kohti sanoen että leikkiköön sen kanssa, sen näköinenkin hän on. Ja sitte poika viskasi sen hänen päälleen ja nauroi niin ilkeästi. Silloin Regina juoksi säikähtyneenä pois, ja siitä päivin hän on kovin pelännyt kaloja. Hän ei uskalla milloinkaan enää syödä ahvenia, hän ei saata edes katsellakaan niitä, kun ne vadissa viruvat valkoset silmät suurina tuijottaen.