Regina leikkii hevosenkengillään. Ja vuodet vierivät. Mutta ei käy vain Regina vanhetessaankaan kauniimmaksi. Hänen hoikat jäsenensä eivät lainkaan pyöristy ja yhtä sisään painuneena ja litteänä piilee rinta kumarain hartiain välissä. Vaikka nythän hänelläkin pitäisi olla kukoistuskautensa, sillä Regina on varttunut neidoksi.

Ei tahdo riittää aikaa enää leikkiin. Reginan täytyy kantaa raskasta vesisankoa kaivolta ja pestä likaisia ruoka-astioita ja hoitaa laihaa lehmää vanhassa, ränstyneessä ometassa. — — —

Kevät on joutunut taas. Kottarainen viheltelee koivunlatvassa, ilosta huumautuneena, ja pilvenhattarat purjehtivat kuin valkeat lammaslaumat taivaanlaella. Päivät hupenevat kuin hiekka sormien lomista, ihanat, aurinkoiset, visertävät päivät. Tekisi mieli sulkea syliinsä ne välkkyvät kevätpäivät ja pyytää kauniisti, etteivät ne pitäisi niin ääretöntä kiirettä, sulkea helmaansa kuin sylellisen kukkia pyytäen, etteivät kuihtuisi niin nopeaan.

Lauantai-iltasin, kun aurinko suutelee kylän harmaita taloja toivottaen hyvää yötä, kun se painaa niihin viimeisen suutelonsa, joka sytyttää matalat ikkunat hohtamaan ja kimaltelemaan kuin kullassa, kokoontuvat kylän kaikki iloiset ja reippaat pojat ja tytöt leikkimään ja tanssimaan suurtilallisen pihamaalle. Ja Regina istuu käsirattailla, joille hän on kömpinyt syrjään aitan seinävierelle, ja kuuntelee viulujen vinkunaa ja vetopelin pitkäveteisiä säveleitä, ja hänen suuret sameat silmänsä ihan imeytyvät tanssijoihin. Hän näkee, miten pojat ojentavat kätensä tytöille ja pyörivät heidän kanssaan niin, että hameenhelmat kietoutuvat täyteläisten pohkeiden ympärille, miten posket hehkuvat ja huulet ovat hymyssä. Ja Regina on samalla sekä iloinen että murheellinen, yksinäinen ja onnellinen ja sydän sykkii hänen rinnassaan kuin rastaanpoikasen, joka tahtoo lähteä lentoon, mutta siivet eivät kanna ja hän tahtoisi niin mielellään päästä mukaan.

Kun tanssi alkaa väsyttää ja mielet käyvät illan tuoksuisessa rauhassa hennoiksi ja kaihoovan helliksi, saattaa tapahtua, että he hiipivät pois, parittain, pitkin polkua, joka vie vihannoivaan -koivikkoon. Ja pojat kiertävät käsivartensa tyttöjen vyötäisille ja kumartuvat alas kuiskien ja supatellen heidän herkkään korvaansa.

Reginakin hiipii pois, hiipii kotia ja käy vuoteelleen. Hän ei voi nukkua — aatokset häntä niin ahdistavat, nuo marjanraakilan kaltaiset aatokset. Hän alkaa uneksia valveillaan ihmeellisiä unelmia. Regina kulkee polkua, joka kiemurtelee koivikossa mättäiden ja tiheiden viitain lomi. Tuolta tulee joku häntä vastaan, Regina ei erota muuta, kuin että hän on kookas ja väkevä ja hymyilee ja hänen lakkinsa on urheasti niskaan valahtanut. Sitte ojentaa hän kätensä Reginalle. Mutta kauemmaksi eivät aatokset häntä kanna, hänen silmäinsä eteen lankee ikäänkuin suuri musta verho, ja kaikki unelmat raukeavat, ja Regina lepää vuoteellaan ja häntä paleltaa niin että hampaat kalisevat. —

Varhain aamulla on Reginalla kiire työhön. Hän kantaa raskasta vesisankoa kaivolta ja hän näyttää niin viheliäiseltä ja kutistuneelta välkkyvässä päivänpaisteessa.

Mutta kun ilta tulee, lauhana ja lempeänä kuin äidin hyväilevä käsi päivän vaivain ja raadannan jälkeen, — pehmosena ja rauhottavan ihanana, silloin Regina kulkee hakaan, missä iltarusko syleilee koivuin hoikkia runkoja ja sammuu niin hitaasti ja hennosti, että sen viimeinen vaalea punerrus lepää kuin haihtuva autere ilmassa ja vapisee. Siellä haassa on niin ihanaa — pehmeä sammal peittää kiviä, ja koivun puhkeavista urvuista leviää ihmeellinen tuoksu, tuoksu, joka tarttuu vaatteisiin, eikä haihdu niistä pitkiin aikoin. Regina istuutuu, ja aatokset liihottelevat hänen luokseen jälleen, arkoina kuin yöperhot. Ehkeivät ne olekkaan aatoksia: ne ovat niin murtuvan hauraita ja heikkoja ne kutistuneen sielun pimeistä kätköistä versovat tunnelmat, etteivät ne voi kehkiintyä oikeiksi aatoksiksi. Mutta jotain liikkuu Reginan sielussa, liikkuu hapuillen kuin itu mustan mullan uumennossa. Hän näkee taas vanhan näkynsä, miten joku tulee vastaan ja ojentaa kätensä — kunnes kaikki peittyy jälleen mustaan verhoon.

Regina istuu tuijottaen hämärään. Istuu siksi, että yökylmä hyytää hänen velton ruumiinsa, kostea yökylmä, joka värisyttää häntä niin, että hän tuskin saattaa nousta. Pakkanen on purrut sinisiksi hänen poskensa, ja jalat ovat niin raskaat, niin raskaat. —

Regina lepää vuoteellaan väristen vilusta…