Ketä sinä odotat, Regina? Etkö tiedä, ettei sinun uniesi väkevä ja hymyilevä sankari koskaan tule. Etkö tiedä, että rintasi on kutistunut ja sisäänpainunut, etkö tiedä, ettei sellaista vastaan kukaan päätänsä paina, eikä punertavia onnenunelmia sellaisella povella uneksi. Etkö tiedä, ettei rumain silmäisi tuikkeesta kukaan lue taruja kesästä ja kukkuvasta käestä ja vihreistä metsistä. Etkö tiedä, ettet koskaan saa riemuiten kiertää laihoja käsivarsiasi kenenkään vyötäisille, ja ettei sinun hiuksillasi kukaan huoli leikitellä. Ketä sinä vuotat, Regina?
Etkö tiedä, että odotus saa sinut nurjaksi ja kylvää vihaa kutistuneeseen sieluusi, vihaa kaikkia onnellisia ja hymyileviä kohtaan. Etkö tiedä, että vuodet käyvät sinulle katkeraksi myrkyksi. Ketä sinä vuotat sitte, Regina?
Jos osaisit rukoilla, Regina, niin rukoilisit hyvää jumalaa, joka asuu purjehtivien pilvien yläpuolia, että hän lähettäisi jonkun, joka olisi hyvä ja lempeä kaikille, jotka päämäärättä ovat viskatut elämän aaltojen ajeltaviksi ja joiden olemassa olo näyttää olevan ilman tarkotusta.
Jonkun, josta varmaan et koskaan ole uneksinut, Regina, mutta jonka kuihtuneella kädellään hivellessä nääntyneiden ihmisten otsia, kaikki käy niin oudon hiljaiseksi ja kaikki katkerat ajatukset sammuvat ja raukeavat ihmeelliseen, viileään rauhaan.
Rukoilisit, Regina, että hyvä jumala lähettäisi hänet luoksesi, kun sinä lepäät vuoteellasi tuijottaen kevätyöhön, joka suurena ja sinisenä ja korkean pyhänä tuolla ulkona lepää, ja kuunnellen leppälinnun laulua karviaismarjapensaassa tuvan nurkalla, laulua joka ei katkea koko vaIoisana ja lauhana kevätyönä.
Tai rukoilisit, että hän tulisi luoksesi jonakin talviyönä, kun on kuutamo ja hanki kantaa. Että saisit tanssia hänen rinnallaan yli valkeiden lakeuksien, sinisen taivaan alla, jolla tähdet palavat.
Yhä valkeammaksi, yhä äänettömämmäksi….
Raskaana painostaa erämaan talvi: raskaana rintaa, joka lintuna livertäen tahtoisi keinua koivujen kevätvihreillä oksilla, raskaana sitä, jonka kaipuu on avoin syli.
Tiedätkö millainen erämaan talvi, sen kuolettava valkeus ja tukauttava äänettömyys on? Oi, raskaana se sulkee nauravan suun, ja painaa rinnoille pään, joka ylpeästi riemuiten otsansa kohottaisi, ja kuolleena raukeutena se hiipii katseeseen, joka hymyillen tahtoisi loistaa. —
Kohta lumi kietoo maan valkeaan vaippaansa. Raskaina ja lyijynharmaina lepäävät pilvet yli seudun. Haavat metsänreunassa ovat pudottaneet punaset lehtensä — vuodattaneet viimeiset verikyynelensä kauneutensa katoamista itkien. Kaikki vainiot näyttävät minusta avoimilta haudoilta, niin mustina ja palelevan alastomina ne lepäävät. Raskas ja tympeä kalmanhaju nousee mullasta.