Niin oudon äänettömäksi käy talo. Ei kaiu enää laulu, ei helky nauru. Vaieten ihmiset menevät työhönsä. He ovat ääneti kaikki, ja heidän kasvonsa näyttävät jäykiltä kuin ne olisivat puuhun piirretyt, ja niin omituisen vanhoilta. He kulkevat kuin odottaen jotain raskasta, tukalaa, jota ei voi välttää.
Päivät ovat kuin loppumattomaan nauhaan pujotettuja harmaita helmiä. —
Ikkunani edessä värjyy muutamia mustia, kuihtuneita orvokkeja, jotka halla on hyytänyt. Mutta niiden keltaset silmät tuijottavat mustan sametin keskellä niin polttavan surullisina; minusta tuntuu kuin kuolema ja onnettomuus heijastaisi niiden kasvoilta. Ja hallaöiden jälkeisinä aamuina ne seisovat valkoseen huntuun kietoutuneina — sellaiseen huntuun, joka peittää sokeita silmiä. —
Sitte rupee satamaan lunta. Sataa yötä päivää. Yhä valkeammaksi käy kaikki, yhä äänettömämmäksi. Hiuteita putoo putoamistaan lyijynraskaista pilvistä, taukoamatta leijailee tuhansia hiuteita. Tiet uupuvat umpeen; polut tuisku lakasee tietämättömiin, ja tuntuu siltä kuin lumi peittäisi seudun harvat ja köyhät talot vaippaansa.
Yhä valkeammaksi, yhä äänettömämmäksi käy kaikki — ja talon vanhukset painavat huokaillen harmaat päänsä rinnoille.
Harvoin tulee vieraita enää taloon. Ja jos joku tuleekin, kahlaten lumen halki pitkin polkua, jonka tuisku on näkymättömiin nietostanut, niin on se paleleva ja nälkäinen kerjäläinen.
— Oi niitä kerjäläisiä! Ne saattavat tulla jonakin iltana, kun väki istuu pirtissä katetun pöydän ääressä. Eteisestä kuuluu niiden laahustelevain askelten töminä. Sitte ne käyvät sisään, tuoden ulkoa pakkasen mukanaan, joka niiden roikkuviin ryysyihin on imeytynyt.
Heidän katseensa pistää miltei aina silmääni, ja toisinaan varvas, joka pilkistelee risaisesta kengästä, tai ammottavasta repeämästä näkyvä likainen ja siniseksi paleltunut polvi.
Niin omituinen tuike on heidän silmissään! Muutamat tuijottavat välinpitämättömän tylsinä, jäykkinä kuin lasista valetut. Toisilla on arka katse, josta kalvava nälkä vaanii. Toisten kalpeilla kasvoilla leimuaa viha. Ja ne, joilla on sellaiset silmät, astuvat sanaakaan sanomatta pirttiin. Heidän huulensa ei kerjää leipää, mutta heidän silmänsä säihkyvät vihaa niitä kohtaan, jotka istuvat katetun pöydän ääressä taittaen pehmeätä ruisleipää. Säihkyvät vihaa taivaan Jumalaa ja maailman hymyäviä lapsia kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, joita elämä hemmotellen polvellaan tuutii ja joiden käsiin se pyytämättäkin antaa onnen kauniita leikkikaluja. Ja vihaa ne säihkyvät siksi, kunnes armelias maa on kätkenyt ne multaansa — kuin viileään aamu-unoseen kuumeyön valvonnan jälkeen, kunnes armelias maa on täyttänyt mullalla heidän nälkäiset suunsa.
Talven palelevia lapsia he ovat, yön arkoja, eksyneitä lintuja. Loppumattomain teiden vaeltajia, yksinäisiä vaeltajia poluilla, jotka päämäärättä risteilevät. Ulkoa he astuvat yöstä ja pakkasesta lämpösiin pirtteihin, ja yöhön ja pakkaseen he taasen lähtevät ja heidän askelensa hukkuvat tupruavaan lumeen. Mutta pakkasen he jättävät jälkeensä pirttiin, ja minua paleltaa vielä kauan jälkeenkinpäin, kun ovi on sulettu ja kynttilät palavat himmeämmin ja pimeys ulkona näyttää tiheämmältä minusta. —