Näen ikkunastani torppaan, joka kohoo metsänlaidassa. Aamun harmaassa koitteessa tulee torppari vaimoineen taloon, pitkin polkua, jota he koettavat pitää auki, mutta jonka lumi aina nietostaa umpeen. — He menivät naimisiin keväällä, nuo nuoret. — Mies kävelee edellä ja vaimo seuraa jälessä, astuen kenkineen syviin jälkiin, joita miehen suuret saappaat jättävät lumeen. He kulkevat molemmat äänettöminä pää rinnoille painuneena.
Tahtoisin nähdä heidän kulkevan kuin mennä kevännä, kun he luulivat, ettei kukaan heitä nähnyt. Rinnan pilaa ja leikkiä laskien, onnellisina, nuorina, rinnatusten laulaen. Tahtoisin nähdä hänen leveiden hartiainsa nojaavan vaimon hentoja ja pyöreitä vastaan. Mutta nyt he kulkevat peräkkäin, ja heidän huulensa ovat sulettuina, lumen putoillessa heidän kumartuneelle päälleen. —
Valkeiksi käyvät metsät, valkeiksi ja äänettömiksi oksain alaiset holvit, missä suuri ja kuollut yksinäisyys lepää. Pitkin rämeikköjen laitoja, jotka kasvavat matalaa männikköä, kettu hiipii äänettömin askelin. Ja jos siellä samoillessa metso kahahtaa edestä lentoon, niin pelästyy sen ääntä — tuntuu siltä kuin kulkisi kalmistossa ja äkkiä kuulisi jonkun kuolleen alkavan puhua.
Asutuille seuduille ovat metsän harvat talvilinnut lentäneet. Keltavarpunen nokkii jyviä riihien lattian alta, punatulkku viheltelee kartanon pihlajissa, ja pakastiainen naputtelee terävällä nokallaan ikkunalautaa, nälän kuristaessa sen keltasta rintaa.
Mutta taloon ei tule vieraita enää, ja jos ystäviä kaipaat kanssasi istumaan, niin odotat turhaan.
Lunta on satanut kaiket päivät, jotka ruskotta ovat haihtuneet, ja yöt, jotka ovat hehkumatta valjenneet. Ja nyt talvi on niin valkea ja niin äänetön kuin se saattaa olla.
Talossa ihmiset liikkuvat ääneti, eivätkä toinen toisiinsa luo katsettaan. He ikäänkuin pelkäävät aukasta suutaan, etteivät lausuisi tylyjä sanoja toisilleen. Mutta vanhukset painavat huokaillen harmaat päänsä rinnoille.
Ja kun on lakannut satamasta lunta, alkaa pakkanen kumahdella yön sinertävissä avaruuksissa teräskovana kalskahdellen. Lakeuksilla peltopyy huutaa nälissään, lyhyesti ja vihlasevasti, turhaan koettaen paksun hangen alta kaivaa esiin maata, mistä kenties löytyisi vielä muutama syyssadosta varissut jyvä.
Raskas on talvi erämaassa, raskaasti se painostaa sitä, jonka rinta keväisenä kukkana keinuisi valoisassa haassa ja jonka kaipuu on avoin, huokaileva syli.
Tarina eräästä isästä.