Tarina illalla hiljaisuudessa, tarina talvenvalkeasta erämaasta…
Läpi suuren metsän ajoi isä poikineen. Oli niin hirveän kylmä, että lumi valitteli reen jalaksien alla, ja joka kerta kun hevonen iski kavionsa maahan, parahti se niin kimakasti, että metsä kaikui. Koko luonto ikäänkuin valitti pakkasen kovuutta.
Mutta reessä heillä oli lämmin nahkasissa ja peitteissä. Ja niin monta oivallista esinettä sitte — joululahjoja kaikki. Huomenna kellot soittavat suuren rauhan maailmaan, sen rauhan, joka ylhäisistä taivaista laskeutuu alas huokailevien ihmisten luokse lapsen muodossa — pienen Jeesuslapsen, joka kolkuttaa kaikille oville.
Isä matkusti pienen poikansa ja kaikkien joululahjojen kera, jotka olivat ostetut suuresta kaupungista, kotia kohti, missä äiti istui ja odotteli saavansa kuulla reen kilisevine kulkusineen kääntyvän ulkohuonerivin takaa ja pysähtyvän portaiden eteen.
Mutta vielä isä ja poika olivat kaukana kotoa, vielä heidän oli kuljettava suuren metsän läpi ja yli kotojärven aukean valkean jään.
Tuli ilta ja tähdet paloivat kylmänsinisellä taivaalla. Suuret kirkkaat tähdet, jotka yhä vaihtoivat väriään, ja pienet kalpeat arat tähdet, jotka miltei piiloutuivat honkien lumenraskaiden oksien väliin. Metsässä puiden oksilla ja rungoilla paukkui pakkanen. Mutta korkeuksissa hiljaisuus lepäili suurena ja juhlallisena ja kaulaili taivaiden säihkyviä avaruuksia. Ja varjot lankesivat raskaina ja mustina.
Reessä istuva lapsi katseli ylös tähtiä kohden. Ja siellä kasvoi hänen silmissään suuri puu, jonka juurina, oksina ja latvana taivaan loppumattomassa sinessä olivat maailman kaikki kiemurtelevat varjot. Suuri joulupuu, missä kimaltelevat tähdet olivat kynttilöinä, jotka paloivat. Lapsi ajatteli kuusta kotona. — Isä, hän sanoi, minä tahtoisin muutamia tähtiä antaakseni ne äidille joulukuuseen pantaviksi. Ja isä hymyili lapsen aatoksille. — Ne ovat liian suuria meidän pieneen kuuseemme, hän sanoi.
Äkkiä hevonen syöksähti juoksuun kuin vinkuvan ruoskanlyönnin yllättämänä. Uh, tuolla tiepuolessa, nukkuvan metsän varjossa, juoksenteli tähtiä, vihreitä, säihkyviä — parittain! Se oli omituinen tähtirivi: pari ja pari, kylki kyljessä. Ne kohoutuivat ja laskeutuivat hankien kohopaikkojen ja notkojen mukaan, ja aina parittain kuin hehkuva hiili varjojen pimeydestä.
Isä tarttui ohjaksiin vapisevin käsin. Huuto kajahteli illassa, huuto niin terävä ja kimakka. Se vihlasi halki ilman, kunnes se kangistui kauhusta ja jähmettyi hiljaisuudessa jonnekin kauas lumelle alle metsän oksaholvin.
— Susia!