Seison häkin edessä, jonne vangitut kotkat ovat suljetut.
Kirpeän pistelevänä puhuu pohjatuuli ja räiskyy myöhän, harmaansinisen talviaamun pakkanen. Lumihiuteet putoilevat hiljaa rasahdellen sälepuiden lomitse häkkiin.
Silloin tällöin räpyttelevät nuo mahtavat linnut siipiään, ikäänkuin tahtoisivat ajaa pakkasen pakosalle, torjua sitä luotaan ja karkottaa sen takasin pohjoseen, hiipivän pakkasen, joka tunkeutuu höyheniin ja siipien alle, niin että niiden täytyy painaa ne lähelle, lähelle ruumistaan, antaakseen sille niin vähän tilaa kuin mahdollista. Ylös orrelle ne ovat lentäneet ja istuvat liki toisiaan, miltei kylki kylessä, keltaset silmät suoraan kohti avaruutta tuijottaen. Ainoastaan visertävän tiaisen lentäissä häkin yli kääntävät ne hitaasti päätään ja seuraavat sitä katseellaan.
Mutta muuan lintu ei ole jaksanut nousta hataran katon alla olevalle orrelle. Se istuu häkin ulkosyrjässä, niin lähellä, että ylettyisin käsin siihen koskemaan. Niin se istui eilen ja niin se istuu vielä tänäänkin. Se ei ole liikahtanut, ei muuttanut asentoaan, ties kuinka moneen päivään. Sen toinen siipi on varmaan katkennut: hervotonna ja sulat hajallaan se roikkuu alas kuvetta pitkin.
Vangittu kuningasraukka. Kuningas! Oi, kaiken kuninkuuden ilkkukuva, sanoisin! Vapauden ja voiman, kuninkaan ensimäiset tuntomerkit, he ovat sinulta riistäneet. Missä on valtaistuimesi, korkea honka, jonka oksain alla-sinertävät avaruudet keinuvat?
Ruma ja likainen sinä olet. Takkuisiksi ovat höyhenesi siivottomuudesta hyytyneet. Valkea on selkäsi toveriesi ulostuksista. Sinä olet sairas, olet väsynyt, välinpitämättömän, toivottoman väsynyt. Kenen vuoksi sinäkin sitte pitäisit hienona itseäsi? Ehkä tyhmien ihmisten, jotka tulevat sinua töllistelemään ja joita sinä kylmästi halveksien katselet. Hienostella juuri nyt — se olisi ivaa. Pukeutuuko kuningas kruunajaispukuun kurjassa vankiluolassa? Toista oli ennen. Silloin siistit itsesi kevätauringon vuoksi, joka kuvasteli loistettaan selkähöyhenissäsi, siistit äänettömän, aution, uneksivan metsän vuoksi, jonka kaunistuksena ja elämänä sinä olit, siistit suvituulen vuoksi, joka viheltäen soitteli siipiesi kaarevain holvien alla, siistit siksi, ettei sen tarvitsisi hävetä sinua hyväillä.
Kuningas, kuningas liassasikin!
Kuningas kuitenkin, mutta kuningas, jonka rosvojoukot ovat yllättäneet ja kukistaneet ja riisuneet loistavat vaatteet hänen yltään ja heittäneet hänet, likaan tahrattuna, maantienojaan. Kuningas kuitenkin, jonka jo otsan ylpeistä kaarteista ja silmäin valtiaskatseesta tuntee.
Sinä vapiset vilusta ja siipesi on katkennut, häkin ristikkoa vastaan olet sen murtanut, kun tuska ja vapaudentunne punasina silmissäsi paloivat. Raivoissasi sinä juoksit maata pitkin, siivet voimattomina sivulla laahaten, kun ahtaassa vankilassa ei ollut kylliksi ilmaa niitä nostamaan. Kunnes väsymys tukautti rintasi ja sinä vaivuit läähättäen maahan, suuret, vapisevat ja murskaantuneet siipesi levällään.
Nyt olet liian väsynyt ja sairas raivoamaan. Välinpitämättömyyden jäykkyys ja alistumisen äänetöin lepo on laskeutunut mieleesi. Sinä köyristyt kokoon pakkasessa, koetat painautua niin pieneksi kuin suinkin, sinä, joka ennen pöyhistelit voimaisi äärettömyyttä, ja tunsit kasvamistasi kasvavasi, kun lensit nuolennopeudella kohisevain avaruuksien halki. Mutta minä näen kuitenkin, että olet kuningas, kurjuudestasi ja liastasi huolimatta, näen kuninkuuden leiman otsallasi ja synnynnäisen valtiuden pääsi ominaisen uljaassa asennossa.