Vaimo ei antanut lohduttaa itseään. Varmaankin siksi hän ei voinut unhottaa, että hän kuuli joka yö nukkuessaan vuoteella miehensä vieressä suden ulvovan tämän sydämessä.
Eräänä yönä mies heräsi siihen, että joku katseli häntä. Kuunvalo virtaili huoneeseen, ja vuoteella vaimo istui suorana, ja hänen ruumiinsa värisi kuin haavanlehti. Hän tuijotti mieheensä kauhulla. Ja kun tämä aikoi hyväillä ja rauhottaa häntä, kirkasi hän niin kimakasti, että miehen veri jähmettyi. — Sinähän olet susi, hän kirkui, näin unta, että susi makasi vieressäni! Ja miehen täytyi nousta sytyttämään kynttilä.
Jonkun ajan kuluttua oli vaimo synnyttävä. Mutta kun hän oli synnyttänyt lapsen ja se aiottiin laskea hänen käsivarsilleen, kangistui hän pelästyksestä tuijottaessaan pienokaiseen.
— Ota pois se! — hän kirkasi. Minähän olen synnyttänyt karvaisen suden. Ja hän ei huolinut lohdutuksista, lastaan hän ei tahtonut nähdä: hän raivostui kun he aikoivat tuoda sen hänelle.
Muutaman ajan kuluttua heidän täytyi viedä vaimo miehensä luota sairaalaan, ja jonkun viikon kuluttua hän kuoli, mutta aina kuolemaan asti hän värisi pelosta kuin haavanlehti. —
Siten mies, joka uhraamalla poikansa oli elämän ostanut, elääkseen vaimonsa hyväksi, menetti hänet sensijaan…
— Tarina illalla hiljaisuudessa, tarina talvenvalkeasta erämaasta.
* * * * *
Maa talvenpainostama, vilusta värisevä, — suokoon Jumala, ettei koskaan löytyisi niitä, jotka tahtovat heittää sinun kalleimpaasi susille. Sillä mitä he, jotka niin tekevät, vastaisivat sinulle, kun sinä heiltä kysyt sydämesi kalleinta aarretta? Kenties he lähestyisivät sinua valhe huulilla. Mutta talviyön valkosten tähtien yläpuolella on Jumala, joka näkee.
Kuninkaan unelmia.