— Olkaa varuillanne, nopsajalkaiset, arat jänikset! Hämärän suojelevat varjot ovat vetäytyneet pimeisiin rytöihin takasin, ainoina turvapaikkoina ovat nyt tiheät murrokset. Siellä asuu metsän lemmenkaihoiset sinipiiat ja pienet, somat, punalakkiset tontut, tontturaukat, jotka armoton aurinko muuttaa jäykiksi koreanpunasina loistaviksi rantakukiksi, jos ne eivät ennätä paeta sen valoa. Pimeistä rydöistä kuuluu niin omituisia rasahteluja, että te tuskin uskallatte ryömiä niihin, ja joka kerta kuin neulanenkin putoo, vavahtaa teidän ruumiinne.
— Olkaa varuillanne, kuhertelevat metsäkyyhkyset. Elkää soitelko rakkautenne huomenlauluja liian lujaa, ettei metsän valtias teitä mahdollisesti kuulisi, sillä hän pitää pienistä, vapisevista ruumiistanne, ja laskee ne mielellään antimina puolisonsa, kotkakuningattaren, jalkain juureen palatsissaan kallioseinän jyrkänteellä.
— Olkaa varuillanne, pienet, samettihienot metsähiiret, ettei pehmeä turkkinne houkuttaisi herraanne, kuningasta. Äkkinäinen päähänpisto voisi saada hänet tempaamaan teidät kurjista maanalaisista koloistanne, teidät, jotka kauhusta vikisten ryömitte männynjuurien alle, kun hänen siipiensä varjokin vain liitelee maata pitkin.
Nyt lentää kuningas kotka yli metsän. Avaruus soi hänen siivenlyönneistään, valoisana ilman aamuinen autere karkeloi hänen ympärillään. Allaan häämöttävänsiniset, äärettömät avaruudet. Eteenpäin hän lentää, suoraan eteenpäin, sillä hänen korviinsa on sattunut metsonsoitimen sävelet aavan rämeikön laidasta.
Oksalla komea koirasmetso istuu siellä. Pyrstö levällään, siivet velttoina sivulla riippuen, kaula kurotettuna. Hän on kuin humaltunut hekkumasta, hän pyörähtelee pikkusin tanssiaskelin, kurkku värähtää joka käännähdyksellä.
Kevätaamun kaikki kimmeltävät värit hohtavat hänen kaulassaan, auringonpaisteen keltasimmasta kullasta kaukametsäin syvään sineen. Kaunis hän on, upea onnensa tanssissa.
Koppelot istuvat kanervikossa kaulojaan kurotellen ja niiden silmät kiiluvat kuin tummat helmet. Ne ovat ihan hurmautuneina. Tuolla istuu vanha koppelo, hänen arvonsa vaatii hänet pysymään levollisena, hän ikäänkuin tahtoisi sanoa: tuo nyt ei ole mitään uutta minulle, olen nähnyt sen niin monena keväänä ennen, mutta odottava onni saa kuitenkin hänen sydämensä värisemään. Nuoret ovat tulisempia: ne tuskin voivat olla juoksematta esiin ja kotkottaen houkuttamatta koirasta luokseen.
Silloin leijailee kuningas kotka yli metsän.
Vanha koppelo kadottaa kokonaan arvokkuutensa. Nuoret ihan kyyristyvät kokoon kauhusta. Ensin ne painautuvat maahan, mutta kahahtavat sitte äkkiä lentoon ja syöksyvät siivet suhisten tiheään suojaavaan metsään.
Mutta vanha koiras soittelee yhä edelleen.