Silloin kuningas kotka hänet äkkiä yllättää: hän näkee sen vihlasevan halki sinisien avaruuksien kuin mustan juovan, hän kuulee nuolennopeudella lähestyväin siipein suhinan. Sokeaksi hän käy kauhusta ja syöksyy sokeudessaan aukealle rämeelle. Siellä hän on auttamatta hukassa. Hän putoaa kuin kivi juolukanvarsien väliin, ja rautaiset kynnet kouristuvat hänen kurkkunsa ympäri. Kerran pari räpyttää tuo mahtava lintu kaarevia siipiään ja vanha koiraksen veri suihkahtaa esiin punasena kuin ympärillä hyllyvä sammal…
— Mitä uneksit, vangittu kuningas? Riemuitsetko muistellessasi voimaisi mahtavuutta.
Tuolla läikehtii kelmeä auringonsäde häkkiin; sinä siirryt hitaasti ja väsyneesti paikoiltasi ja annat sen leikitellä likaisella selälläsi.
Mutta ei talviaurinko lämmitä.
* * * * *
Oletko nähnyt kotkaa sen omilla alueilla, oletko nähnyt sitä kaukana suurissa salometsissä, jotka uinuvat äänetöntä ja syvää rauhaa? Siellä on ihminen lähempänä itseään, lähempänä sielunsa sisintä kuin meluavissa, rumissa kaupungeissa. Jos olet nähnyt hänen uljaasti leijailevan valkeiden kesäpilvien alla, kun aamuisen auteren valkea vapiseva liina lepää autiomailla, ja kurjen huudot kuuluvat kuin huilun sävelet kaukaisilta valveutuneilta metsälammilta, — käy silloin näiden lintujen luota, käännä katseesi näkemästäsi kurjuudesta, ja riennä pois kiirein askelin, ettei halu temmata häkin ovea auki ja murtaa sen ristikoita voittaisi sinua kokonaan.
Joutsenet.
Ne saapuivat syysiltana, vähää ennen auringon laskua, ne valkeat, ihanat linnut. Minä kuulin siipien suhinan ylläni avaruudessa, kun seisoin lepikossa ulapan rannalla, missä kaislat hehkuivat kultaisina harmaansinistä vettä vasten.
Sydämeni paisui suuresta riemusta, kun näin niiden laskeutuvan alas veden pintaan. Sillä usein ne eivät saapuneet ne oudot linnut, lapsuuteni unelmain linnut, tarujen ja runojen valkeat linnut. Kerran ne vain tulevat keväällä, jäiden lähtiessä ja kerran syksyllä, vähää ennen kuin jää kattaa järvet. Ihanina niiden notkeat ruumiit hohtavat auringon kullassa, pehmosiin, sointuviin kaarteisiin taipuen, kun ne eloa hehkuen tulevat maan morsioksi pukeutuessa valoisan kevätaamun ruskossa. Ja kun ne tulevat myöhään syksyllä, jolloin maa lepää köyhänä ja mustana hämärtyvän illan suussa, huokuu pakkasen hyinen henki niiden suhisevain siipien alta, jotka ovat valkeat kuin lähenevän talven lumi.
Ja kun ne lentävät yli seudun kevään iloisina leikinlyönti päivinä, silloin matalat ja harmaat rakennukset silmissäni kasvavat ja syttyvät riemuitseviin väreihin, ja avaruudetkin kasvavat ja laajenevat sinertäviksi äärettömyyksiksi ja ilma aaltoillen hyväilee maan parmasta. Torppari, joka äestää laihaa kaurapeltoaan kuulee niiden laulun avaruudessa, ja hän kohottaa katseensa peltomaasta ylös valkeita lintuja kohti. Riemun vilaus kuvastuu hänen ryppyisille kasvoilleen. Iloisesti maiskauttaen hän käskee hevosta ja nyökkää ystävällisesti päätään ohikulkevalle vieraalle. Sillä hän tuntee, että Jumalan siunattu kevät on lupaavana ja toivehikkaana tullut. Ja kylänpojat, jotka leikkivät ulapan rannalla ja seilailevat jäälautoilla, heiluttavat repaleisia lakkiaan joutsenille tervehdykseksi. Ja he tuijottavat kädellään silmiään varjostaen, niitä suuria lintuja, kunnes avaruuden keltanen aurinko heidät sokaisee.