Tähdet kukkivat. Iäisen henki hymisee halki taivaiden. Tunnetko tuulahdusta ikuisen hengen. Tunnetko tuulahdusta sen hengen, joka kestää kaiken muun kadotessa, joka suurena palaa ja loistaa kunniassa maailmojen kuihtuessa ja tähtien tomuksi rauetessa?
— Katso, kaikki minun aatokseni ovat lapsia, lapsia, jotka polvellani soutavat, rukoilevia lapsia. Kätensä ne kohottavat, ja hartaat kyynelet täyttävät niiden silmät. Onnellisia lapsia, — sillä iäisen henki niiden ympärillä liehuu.
Kaikki minun aatokseni kukkivat. Ruman vaatetuksen ne yltään ovat heittäneet, ruman vaatetuksen, johon ne olivat puettuina maailman kuolonhämyisissä laaksoissa, kulonpolttamilla lakeuksilla, valkeilla talviteillä. Nyt kukoistavat ne kaikki, sillä ne henkivät tuoksua keväiden kevään. Poissa ovat nyt kurjat kahleet, joissa ne itkuun kiusaantuvat. Ne valkeita ovat nyt, nyt seppele niiden säteilevää otsaa vyöttää.
Minun aatokseni rukoilevat lapset, katso, ne kätensä ojentavat kohti sinun käsiäsi. Tartu niihin, ja käykäämme kuljeksimaan avaruuksien illansinisille kentille, joilla tähdet kukkivat! Yli äärettömien lakeuksien me tanssikaamme, leikkikäämme kukkivien maailmain keskellä!
— Lapseni, sydämeni kallein lapsi, kiitos, että luokseni saavuit! Minun polveni soutaa sinua, sinun hento ruumiisi minun helmaani lämmittää. Oi, miten onnellinen minä sinun rinnallasi olen, miten suurena minun onneni sinussa säteilee. Hennot ovat sinun kätesi, — hennot kuin kedoilla heiluvat yrtit. Sinun silmäsi ovat kirkkaat, — ne ovat kuin suvisen aamun kimmeltävät kastehelmet, kun tuuli ruusujen siimeksessä nukkuu.
Sinun silmäsi ovat niin loistavat. Usein ne vielä eivät viljaviin kyyneliin ole puhjenneet. Ne ehkä sen kerran tekevät, kun sinä huomaat, että ilo ei kuulu maailmaan, kun sinä huomaat, että ne helmet, jotka ojettuihin käsiisi saat, ovat vain vaahdon pärskeitä siitä merestä, joka kaukana katoavaisuuden rajoja hyrskyy.
Mutta kun sinä sen olet huomannut, rukoilen minä ikuista henkeä, että hän sinut vapahtaisi siitä pienestä ja sairaasta surusta, missä sinä silmäsi punasiksi itkisit. Minä rukoilen, että hän antaisi sinulle sen surun, joka on iäisen onnen ja kauneuden siemen.
Se suru ei itke, se ei vaikerra pää rinnoille painuneena, se ei kätke kasvojaan ihmisten katseilta, se valoa ei pelkää, sillä valo on sen elämä. Katse kohotettuna se kulkee läpi elämän hyrskyjen, ja sen silmät ovat ihmeellisen syvät ja ihanat, sillä ne näkevät kaiken ja ymmärtävät kaiken.
Se suru ei heittäydy maahan eikä kätke kasvojaan multaan. Kohti tähtiä kohottaa se äänensä yksinäisinä öinä, kun valo kukkivista maailmoista halki avaruuksien väräjöi. Kohti tähtiä kohoo sen hymni, kun äänettömyys on kätkenyt maailman ja sen väsyneet lapset huntuunsa, nukkuvat lapset, joiden huulille hymy on jäykistynyt. Ja tulisena kaipuuna sen jokainen sana hehkuu se palavana tuskana leimuaa, tuskana, jonka liekeistä ikuisesti säteilevä onni Feniks linnun tavoin kohoo kohti valoa.
— Lapseni, painaudu lähemmäksi vasten rintaani. Suutele minua, lapseni.
Kiitos!