Tänä iltana tahdomme nähdä vain korkeata. Me katseemme kohti kukkivia tähtiä kohotamme, iäisen hengen syvyyttä meidän sielumme juo. Matoa emme tänä iltana ruusun lehvillä näe, mustaa matoa, joka kukkivia maailmoja kalvaa.
Valkean kukoistavina kaihomme kirkastettu katse ne näkee, ja iäisen rakkauden tuulahdus virtaa niiden kruunuista.
Kahtena tulena meidän sydämemme palaa. Haarakynttilänä, joka leimuaa kahtena liekkinä. Kahtena kukkana kasvaa meidän sydämemme, kahtena kukkana, jotka korkeuksien valkeita tulia kohti kruunujaan kohottavat. Ken sytytti ne, ken tuskien mustasta mullasta ne kasvatti? Illan syvissä avaruuksissa kulkeva kuiskaus, päivän pihoilta harhaan lentänyt säde.
Me kätemme ristiin liitämme, kiitokseen me kätemme kohotamme:
— Oi, ikuinen henki, sinä kuningas, jonka istuinta kukkivat maailmat kirjailevat, tähtitaivaita kohti meidän kaipuumme äänensä kohottaa, äänensä meidän kaipuumme kohottaa kohti korkeuksien valoa! Eikä se kaihossaan petykään. Viileyttä sinä puhelet sen huulille, etteivät ne huutamasta väsyisi. Sinä, joka tuet murheellisia mieliä, jotka huokaillen kaipaavat ikuisen huomenen koitteen viileätä tuulahdusta, anna meille pyhyyden ihana hedelmä, anna meidän juoda totuuden lähteen kristallikukasta vettä!
— Yli meren lentää lintu. Se etsii maata, mihin se vihannoivaan puuhun pesänsä jätti, mutta sen siivet käyvät raskaiksi ja rantaa ei missään näy. Sinä ojennat kätesi linnulle leposijaksi.
— Tuuli kantaa siemenen, ja se putoo erämaan hiekkaan. Jonakuna aamuna aavikolle nousee ruohonkorsi. Päivää kohti se hennon latvansa kohottaa. Mutta kuivuus polttaa sen juuren ja kärventää sen lehdet.
Sinä karistat kasteen… — Ylistys olkoon sinulle, joka kasteen ruohoon karistat, ettei se kuivetu!
* * * * *
— Lapseni, minun syntymätön lapseni, ikkunassa istuu isäsi ja hymyilee.
Ja se hymy on raskainta raskaampaa ja katkerinta katkerampaa.