— Lapseni, minun polveni ei souda sinua, sinun olentosi ei lämmitä minun helmaani. Sinun äitisi on iltaisten avaruuksien syvyydessä tuikkiva tähti ja isäsi yksinäinen sydän.
Kaksi suorasanaista runoelmaa.
Ilta.
Hän eikö jo joudu, ilta? Minun sieluni häntä, äänettömän syvää ja hiljaista, ikävöi. Lauluja hän helmassaan tuo. Uusia, syntymättömiä iltalauluja minun sieluni ikävöi.
Oi joutuu — jo purjehtii hän halki kuultavankirkkaiden avaruuksien höyhenkevyessä venheessään, joka kaukaisessa, sinisien näköpiirien takana olevassa maassa on tehty, sen purjepuut ja mastot ovat ruusuilla koristetut ja perhosten siipien kimmeltävällä kullalla se on kirjailtu.
Jo näen minä meren kylmänvihreissä ja salaperäisissä syvyyksissä sen heleänpunasten purjeiden varjon; jo säteilevät venheen kulta-airojen ja kuparikeulan peilikuvat unisen raukeilla mainingeilla.
Hänen höyhenkevyt venheensä laskeutuu nyt halki avaruuksien maata kohti. Nyt laskee hän maihin väsyneen meren valkohiekkaiselle rannalle.
Sydämeni tervehdys, ilta! Minun hehkuvan sydämeni tervehdyksen ottaos sinä, joka halki valoisien avaruuksien purjehdit, sinä hiljainen ilta! Viileyttä sinä purppuraviittasi poimuissa tuot.
Vielä lemmittyni viimeisen laulun sävelet keinuvat sielussani, minun huuliani polttaa rakastettuni suudelman hehku vielä. Mutta minä ikävöin uutta laulua, sinun viileätä suudelmaasi minä ikävöin, oi ilta! Minun sieluni ikävöi laulua, jonka soinnut eivät vielä ennen ole syttyneet. Se anna minulle, ilta, sinulla, jolla tuhansia syntymättömiä lauluja helmassasi on!
* * * * *