Maihin ilta on laskenut meren valkoselle rannalle. Hänen kulta-airo venheensä on jo ankkurin laskenut, ja sen heleänpunaset purjeet loistavat lahdella.
Kevyin ja hiljaisin askelin hän kuparikirjatusta venheestään hiekalle astuu. Runsaita lahjoja hän, antelias ja rikas, tuo helmassaan. Suudelmiin hän saa kaihomielisten, rakastavain neitojen huulet värähtämään — sillä hän saapuu silloin, kun nuoret miehet, päivätyönsä päätettyään, kolkuttavat rakastettujensa oville. Hiljaisuutta ja rauhaa hän väsyneille tuo, viileyttä murheellisiin mieliin. Eikä hän untakaan ole unhottanut — unta valkohapsisille, raukeasilmäisille vanhuksille, unta, suurinta lahjaansa. Sillä uni on lahjojen lahja. Se on nälkäisten leipä, ja janoovain raikas vesipuro. Kärsiväin lääke se on, siinä nääntyneet mielet unhoa saavat.
Yli valkosien hietasärkkäin hiljainen ilta kulkee. Raskaiksi rannoilla liipottelevien lintujen siivet käyvät; äänettömiksi niiden keltaset ja punaset nokat. Maata kohti ilta liihottelee, hiljainen ja lempeä ilta, vieraillakseen harmaissa tuvissa merenrannalla. —
* * * * *
Eräässä rantatuvassa makaa kuoleva mies. Hän on ollut omituinen mies koko elinaikansa — yksinään istuileva ja äänetön on hän ollut. Mutta nyt ovat ystävälliset ihmiset ennen hänen lähtöään lähettäneet papin häntä lohduttamaan.
Ja tuon yksinäisen miehen vuoteen vieressä pappi istuu puhuen iäisistä asioista.
Mutta tuo yksinäinen mies häntä tuskin kuuntelee. Vuoteellaan hän lepää miltei selin pappiin kääntyneenä, omituisesti mustaa hämähäkkiä katsellen, joka hänen päänalasensa kohdalla verkkoaan kutoo.
Äkkiä seinä hänen päänsä yläpuolella leimahtaa veripunaseksi ja leveä kultavuo valuu peitteelle.
Mutta pappi puhuu iäisistä asioista.
— Vaikene, pappi! — mies sanoo, kääntäen kalpeat kasvonsa papin puoleen. — Vaikene, mustavaippainen! — etkö näe, että ilta purppuraviitassaan on minun luokseni tullut — lempeä ja hiljainen ilta. Juuri hän yli meren on tullut: vielä leviää hänen viitastaan suolan tuoksu, ja hiljaiset tuulet hänen helmassaan leyhyvät viileyttä.