Mutta jos suvi onkin Utsjoella lyhyt, niin ovat kevät ja syksy sitäkin lyhyemmät. Kevät saapuu myöhään, syksy varhain, ja saa melkein sanoa, että suvi ja talvi astuvat toisensa jäljissä. Kyllä jo huhtikuussa sattuu lauhkeampia ilmoja, mutta vasta toukokuussa purot juoksevat pitkin tunturien rinteitä ja valavat vetensä vielä jäätyneisiin järviin ja jokiin. Silloin saapuvat laululinnutkin ja pidetään kevään tulleen laaksoihin, vaikka vielä on täysi talvi ylemmillä paikoilla. Tapahtuu myös, että pieni Mantojärvi, jonka rannalla Utsjoen pappila sijaitsee, pysyy jäässä aina heinäkuun alkuun saakka.
Kylmät pohjois-myrskyt, jotka alkavat syyskuussa, joskus elokuussakin, tekevät kerrassaan lopun suvesta ja tuovat jo silloin lunta, joka kuitenkin vähän ajan päästä katoaa, palataksensa pysyväisesti Mikonpäivän aikaan, sittenkun se jo varemmin on saanut varman talvisijansa tuntureilla.
IV.
Lappalaisten uskonnollisuudesta ja luonteesta.
En tunne Pohjolassa yhtään kansaa, jota kunnioittaisin puhtaitten tapojensa vuoksi enemmän kuin inarilaista. Siinä yhtyy todellinen jumalanpelko ja lainkuuliaisuus Jumalan, lähimmäisen, hallituksen ja isänmaan rakkauteen. Tämä kansa ei tiedä mitään kateudesta eikä ilkeydestä, vielä vähemmin ne ovat siihen juurtuneet. Se on, kuten nykyiset lappalaiset yleensä, tietoja vailla, mutta siltä ei puutu tiedon halua. Koulut eivät ole sille oppia antaneet, mutta perhe-elämä on siihen juurruttanut velvollisuudentunnon, jumalanpelvon ja kuuliaisuuden esivaltaa kohtaan, ja äidinmaidosta on lapsi imenyt hellyyttä vanhempiansa kohtaan. Sekä pappi että siellä toimivat katekeetat vaikuttavat suoranaisesti vanhempiin ja välittömästi lapsiin vähemmin, joita pappi ainoastaan harvoin tapaa. Katekeetan enin aika kuluu matkoilla seurakunnassa, jonka ala on noin 100 neliöpenikulmaa. Vanhemmat saavat katekeetoilta oppia millä tavoin lapsia opetetaan, saavat heiltä halua lukemiseen ja kotihartauteen, joka vähitellen on tullut mieluisaksi tehtäväksi ja yhä on semmoisena säilynyt, ja jumalanpelkoa juurrutetaan lapsiin niiden ainoana perintönä. Pakana-ajoista asti on lappalaisella ollut käsitys kahdesta vallasta, hyvästä ja pahasta, ja kristinusko on hänelle lisäksi tuonut sovitus-opin. Hänen uskonsa on puhdas ja horjumaton, ja haaveilusta hän ei tiedä. Vielä vähemmin ovat jäykkä oikeauskoisuus, välinpitämättömyys ja järkeisoppi jäähdyttäneet hänen sydäntänsä. Lukutaitoinen inarilainen elää paljon muiden lappalaisten parissa, kuitenkaan omistamatta heidän tapojaan. Hän toimittaa hartautensa huolimatta muiden elämänkäsityksestä. Hän näennäisesti ei tee mitään kristinuskon levittämiseksi, mutta hän sitä enemmän sitä harjoittaa. Ne suuret ja hyödylliset toimet, joihin esivalta ryhtyy, ovat hänestä Jumalan töitä, ja esivalta Jumalan välikappaleena. Hän ymmärtää uuttatestamenttiaan yksinkertaisesti, mutta se puhuu hänen tunteelleen sitä syvemmin, ja usein tuntuu kuin olisivat kristinuskon opit hänessä myötäsyntyneet ja hänen olentoonsa sulautuneet. Sanotaan tosin: mitä viisaampi ihminen on, sitä sydämellisemmin hän palvelee Jumalaa. Mutta mistä siis tulee tämä inarilaisen vilpitön jumalanpelko? Olen usein tullut heidän mökkiinsä, ei semmoisiin, jotka ovat kulkutien varrella, vaan kymmenien penikulmien päässä siitä, jopa lappalaisten luo, jotka eivät ole olleet kodeissaan, vaan taivasalla kalastamassa ja metsästämässä, ja olen heidät tavannut hartauden harjoituksessa.
Sanotaan, ettei mikään kansa jää kehityksessään paikoilleen, se kulkee joko eteen- tai taaksepäin. Sukupolvet kuolevat, ja uusia nousee. Se, mikä ennen on ollut tarpeellista, ei aina pysy semmoisena, ja se, minkä tarpeellisuudesta ei ennen ole tiedetty, käy välttämättömäksi. Mutta tämä on kaiketi totta ainoastaan niihin kansoihin nähden, jotka ovat sivistyksessä joutuneet niin pitkälle, että he pitävät sitä kalliimpana omaisuutenaan. Täällä ovat kansan tavat, elämän muodot ja tarpeet, ikimuistoisista ajoista pysyneet melkein muuttumattomina, sillä poikkeuksella, että jousi ja nuoli ovat vaihtuneet pyssyyn ja ruutiin, pakanuus kristinuskoon; mutta useimmissa muissa suhteissa he ovat melkein samalla kannalla kuin vuosisatoja sitten. Muodot muuttuvat vireämmässä ympäristössä. Siitä ovat inarilaisten läheisyydessäkin sattuvana esimerkkinä Utsjoen lappalaiset, jotka varsin usein oleskelevat Jäämeren rannoilla. He tuovat sieltä kotiseuduilleen monta uutta tapaa, monta uutta kokemusta. Ne synnyttävät heissä tarpeita, jotka pian kehittyvät tottumukseksi, ja tottumuksesta syntyy tapoja. Mutta ne eivät enään ole niin puhtaita ja niin yksinkertaisia kuin entiset olivat.
Ne lappalaiset, jotka kauvemman aikaa ovat eläneet suomalaisten ja muiden naapurikansojen yhteydessä ja ovat joutuneet sen ylenkatseellisen ja nylkevän kohtelun alaiseksi, jota lappalaiset näiden puolelta tavallisesti saavat osakseen, ovat vähimmin puhtaat tavoissaan. Se, mitä he naapureiltaan ovat oppineet, on harvoin hyvää, vaan he ovat tavallisesti omaksuneet näiden kansojen huonoimmat puolet. Samoin kuin sivistymätön merimies harvoin tuo valistuneesta Englannista mitä hyödyllistä on, samoin tavataan semmoisissa lappalaisissa perheissä, jotka asuvat suomalaisten keskuudessa, tahi oikeammin poropaimenina heidän sydänmaissaan, ainoastaan poikkeuksena rehellistä väkeä. Kun heitä Lapista pestataan, luvataan heille runsaasti, mutta sitten kun ovat asettuneet uusille asuinpaikoilleen, kitsastellaan tahi maksetaan heille turmiollisilla tavaroilla, viinalla tai kiiltokaluilla, jonka vuoksi ne henkilöt, jotka Lapissa nauttivat jotakin arvoa, harvoin rupeavat semmoiseen palvelukseen. Suostuvaiset taas joutuvat pian köyhyyteen ja puutteeseen, jota koettavat korjata varastamalla isänniltään poroja, ja ovat sentähden useimmat saaneet raipparangaistuksia sekä ovat petokseen, alhaiseen voitonpyyntöön ja muihin paheisiin taipuvaisia. Muiden elatuskeinojen puutteessa, sitten kun heiltä on kaikki riistetty korvaukseksi ja oikeudenkulunkeihin, he tavallisesti esiintyvät noitina ja poppamiehinä, kuljeksivat niinä tahi kuohareina y.m., tahi missä niihin ammatteihin ei panna arvoa elättävät itseään kerjuulla. Niiden tietojen mukaan, joita on saatu näiden tämmöisten kurjien paheista, arvostellaan sitten lappalaisväestöä yleensä, jonka vuoksi kylläkin usein suomalaisissa pitäjissä Lapin rajoilla kuullaan pahankurisia ihmisiä sanottavan lappalaisiksi. "Manaa kuin lappalainen", on lauselma, joka viittaa semmoisiin noituutta harjoittaviin, samoileviin, rappeutuneihin ja petollisiin lappalaisiin, jotka itsekin käsittävät halveksitun tilansa ja kurjuudessaan tahtovat tulla huomatuiksi, noituutta ja kaikenmoisia kepposia harjoittamalla kierrellessään seutuja kerjäten. Moisten henkilöiden mukaan sitten muka arvostellaan tunturien takana asuvia vapaita, itsenäisiä, isien puhtaita tapoja harrastavia lappalaisia, joita ei ole koskaan nähty eikä heillä käyty. Toisin kuin nämä kurjat, esiintyy kuitenkin itsenäinen ja turmeltumaton Lapin mies, joka usein, oltuaan kauvan kodistaan poissa, yhtä turmeltumattomana palaa kotiseudulleen. Presidentti Vesvrotte Ranskan Dijonista vei sinne muassaan lappalaistytön Jukkasjärveltä v. 1722. Tyttö joutui naimisiin erään varakkaan käsityöläisen kanssa Parisissa, mutta miehensä kuoltua hän möi omaisuutensa ja palasi Lappiin. Englantilainen Bullock osti eräältä Sungesaudilta poroja v. 1815 ja vei ne Englantiin, koettaakseen saada ne viihtymään sen vuoristossa. Näiden porojen hoitoa varten hän niinikään vei muassaan nuoren lappalais-pariskunnan. Näillä lappalaisilla oli hyvä olo Englannissa, mutta kun porot eivät viihtyneet, Bullock luopui tuumastaan, lappalaiset palasivat Norjaan, eivätkä pysähtyneet ennenkuin olivat saapuneet rakkaille tuntureilleen.
Lappalainen ei pyri varallisuuteen, eikä hän harrasta muidenkaan auttamista siihen. Kun puute ilmaantuu ja nälkä ahdistaa, ei hän koskaan ole toivoton, mutta jos hän itse tai joku muu joutuu hätään, on hän uupumaton tämän lieventämiseen. Sananlasku sanoo: "nälkä pakottaa lappalaisen metsästämään." Mutta hän ei metsästä ainoastaan omaa vaan muidenkin patoja varten, jos hän tietää ne tyhjiksi. Ollen aina siinä varmassa luottamuksessa, että jos hänen tekonsa on jalo ja hänen rukouksensa vilpitön, Jumala auttaa hädässä; sillä lappalainen kyllä tietää, että kaikki tapahtuu Jumalan tahdosta ja hänen käskynsä mukaan. He puhuvat kyllä esi-isien suurtöistä ja ritarillisista seikkailuista, mutta niitä ei pidetä omalla voimalla suoritettuina. Niinpä melkein aina heidän saduissaan loukattu ja heikko vie voiton korkeamman mahdin avulla; ja ulkoapäin annetulla voimalla he suorittavat valtavampia toimia, kuin mihin inhimillinen tarmo kykenee. Mainitaan, kuinka rupinen Ruobba, vaikka oli vain kääpiö, jopa veljiensäkin halveksima, taistelee ja voittaa 18 leiviskää painavalla miekalla, nai kuninkaantyttären ja jää kuninkaallisiin saleihin. Ihmisen, s.o. lappalaisen, rukouksen johdosta Tiermes tuhosi lappalaisten väkevimmätkin vastustajat, mursi vuoria, johti puroja jättiläisten luoliin, ja karkotti ne siten kauvas lappalaisten asuntopaikoista. Rotto ryömi nelijaloin vuorten ja laaksojen poikki, ja uhkasi mahtavia tuholla ja kuolemalla, halveksi tavallisesti kurjia ja heikkoja; mutta heikommasta tuli hänen surmaajansa. Sanalla sanoen: omalla voimallaan lappalainen vähän sai aikaan, vaan voima tuli ulkoapäin; ja sieltä se vielä nytkin tulee hänen mielestään, mutta nykyään yksin Jumalan kaikkia hallitsevasta kädestä.
Ei ole vielä yksikään lappalainen kuvannut omia kansalaisiaan; ja muut kirjailijat, heidän kieltään taitamattomina ja tuntematta heidän elinmuotoja ja tapoja, eivät ole esittäneet niitä semmoisina kuin ne todellisuudessa ovat, vaan kaikissa kertomuksissaan lappalaisista ja Lapista noudattaneet sitä, mitä ovat suullisesti kuulleet lappalaisista mainittavan ja pintapuolisesti kerrottavan niiden säälimättömiltä naapureilta, ruotsalaisilta, norjalaisilta ja suomalaisilta, jotka ovat niistä erillään asuneet, ja alusta alkain kasvatetut halveksimaan näitä kovaonnisia naapureitaan. Siitä on ollut seurauksena, että on opittu tuntemaan ainoastaan lappalaisten huonoja, eikä heidän parempia puoliaan, vielä vähemmin lappalaisia semmoisina kuin ne tavataan kotielämässään, vaan semmoisina kuin ne ovat kodittomina kerjäläismatkoillaan. Noin 200 vuotta sitten kammoivat norjalaiset lappalaisia siihen määrään, että lappalaisia heidän viattomien noitarumpujensa tähden pidettiin niin vaarallisina, että jumalisten ihmisten täytyi perustaa asuntonsa monien penikulmien päähän heistä [kuningas Kristianin asetus vuodelta 1600] ja suomalaiset täällä pohjan perillä suuttuvat vielä, jos heidän sukulaisuutensa lappalaisten kanssa johdetaan likemmältä ajalta kuin Aatamista. Eräs kirjailija [norjalainen vouti Blom], joka sanoo, että "kun on nähty yksi lappalainen, kyllä ne kaikki tuntee, käykööt missä puvussa tahansa", ei luule koskaan havainneensa mitään rumempaa ihmismuodossa kuin nähdessään kerran kaksi lappalaismuijaa. Hän mainitsee, että lappalainen ei rakasta lapsiansa, vaan myy niitä norjalaisille. Tässä väitteessä varmaankaan ei ole muuta perää kuin se, että lappalaiset joskus, nälänhädän aikana, ovat jättäneet lapsensa kasvatettaviksi norjalaisille, jotka niitä väenpuutteen tähden mielellään ottavat vastaan. Hän sanoo heidän lauluansa rääkynnäksi, jolla kuitenkaan ei liene tarkoitettu muuta kuin heidän rääkyntäänsä juopuneina ollessaan. En tiedä muita yliopistollista sivistystä saaneita lappalaisia kuin lähetyssaarnaaja Fjellnerin, pastori Lundelinin Arjepluogissa, erään ylioppilas Fällmanin Jockmockissa ja Olli Sirman, joka oli provastina Enontekiäisissä, mutta ei yksikään niistä ole kirjoittanut mitään maanmiehistään. Lapissa kasvaneet Laestadiukset polveutuvat ruotsalaisista vanhemmista, mutta ovat sittenkin teoksissaan noudattaneet kohtuutta lappalaisiin nähden, pysymällä oikeudessa. Kuuluisa Lundin yliopiston professori J. W. Zetterstedt ei anna heistä parempaa todistusta, kuin että he ovat tuskin sieluttomia luontokappaleita paremmat. Englantilainen kapteeni Coppet Brooke mainitsee, että lappalaisten porot juoksevat 30 penikulmaa vuorokaudessa ja että porojen täytyy ainakin kerta vuodessa maistaa merivettä, muutoin ne menehtyvät. Parhaat ja reippaimmat porot tavataan kuitenkin Inarissa ja Sompiossa, mutta merta ne eivät ole koskaan nähneet, vielä vähemmin maistaneet sen vettä. Antti Juhana Sjögren mainitsee, että Lapissa tavataan tulenkarvaisia kettuja. Jos luettelisi kaikki ne kummallisuudet, joita jotkut matkustajat, hätimmiten kuljettuansa maassa, kertovat huomanneensa Lapissa ja lappalaisissa, saisi kokoon aimo kirjan hullutuksia ja valheita. He eivät kuitenkaan ole tätä tehneet ilkeämielisyydestä tätä turvatonta kansaa vastaan; mutta he ovat arvostelematta käyttäneet niitä kertomuksia, jotka naapureissa, usein ammoisilta ajoilta, ovat lappalaisista käymässä, eikä yksikään heistä ole ottanut vaivakseen perinpohjin tutustua lappalaisten luonteeseen, tositapoihin ja elämänmuotoihin. Semmoisissa tapauksissa tulokset ovat yhtä todenperäisiä kuin jos tahdottaisiin arvostella Tukholmaa niiden kertomusten perustuksella, joita Bellman antaa muutamista kapakoista ja niiden irstaista roikaleista. Tosin on lappalainen viinaan menevä, ja kun hänet tapaa norjalaisissa markkinapaikoissa, joissa kauppiaalla muun kauppansa ohessa myös on kapakkaliike, hän tosin sattuu olemaan juovuksissa, joka kyllä tapahtuu kirkkomatkoillakin, jos niissä ilmaantuu kapakoitsija tahi kemuja vietetään. Mutta valitettavasti on semmoisissa tilaisuuksissa viina kaikkien pohjoisten kansojen, vanhojen ja nuorten, maitona ja ilojuomana. [Paitsi Laestadiusveljesten teoksissa en ole, aina Högströmin jälkeisiltä ajoilta saakka, lukenut lappalaisista mitään, joka perustuu todelliseen asiantuntemiseen.] Mutta on monta lappalaista Lapin sisämaassa, jotka niissäkin tilaisuuksissa esiintyvät yhtä siivosti ja raittiina, kuin moni muu rahvas; niinpä esim. Inarin ja Karasjoen lappalainen, jota raittiuteen nähden saattaa verrata mihin pohjoiseen kansaan tahansa. Mutta se joka käy lappalaisten luona heidän kodeissaan, ja tahtoo tutustua heidän kotoiseen elämäänsä, luonteeseensa ja tapoihinsa, ei epäilekään antaessaan heistä edullisemman arvostelun. Hän huomaa silloin, että he ovat hyviä, rauhaisia, Jumalata pelkääviä, siveellisiä, tyytyväisiä, ja heidän hyvät ominaisuutensa täytyy hänen piankin tunnustaa voittavan ne heikkoudet, joita heissä ei käy kieltäminen. Ihmetellen, liikutettuna ja kunnioittaen huomaa hän heidän elävän tyytyväisinä semmoisissa oloissa, jotka kauhistuttavat sivistynyttä ihmistä. Ne voittavat rannikon itäiset ja läntiset naapurinsa rehellisyydessä ja uskollisuudessa, niillä on luonnostaan hyvä ymmärrys ja oppimiseen he ovat halukkaat, mutta verrattuina suomalaisiin ei heillä ole samaa työkykyä siinä, missä tarmoa, kestävyyttä ja kärsivällisyyttä vaaditaan. Lukemista he harrastavat, ja harrastaisivat enemmänkin, jollei heitä opetettaisi vieraalla kielellä, vaan saisivat omankielisiä oppikirjoja, niistä ammentaakseen uskonnon totuuksia. Moni harhaluulo on lappalaisiin vielä juurtunut, mutta he luottavat vähemmän noituuteen ja loitsuihin kuin Lapin suomalaiset ja venäläiset. Muuten harjotetaan enemmän loitsuja venäläisessä kuin muussa Lapissa. Venäjän Lapissa on lappalaisia aina kohdeltu säälivämmin kuin Suomen ja Norjan Lapissa. Niille on aina myönnetty sama oikeus maahan ja veteen kuin venäläisille, eikä heitä rangaista kuolemalla tai maanpaolla heidän taikauskonsa ja noituutensa tähden. Mutta niiden opetuksesta pidetään vähemmän huolta.
Saavuin kerran Martti Pietarinpoika Paadarin mökkiin. Sinne kokoontui suuri matkustajajoukko. Ei mahtunut kymmeneskään osa pirttiin. Nuotioita viritettiin mäelle. Nämä tulet, sadottain poroja ja lappalaiset pyhäpuvuissaan, täyttivät koko kummun ja näyttämö oli komein mitä Lapin erämaassa olen nähnyt. Paadar polveutui vanhasta lappalaissuvusta ja oli hurskas ukko. Hän pyysi minua luettamaan omia lapsiansa ja toistenkin, jotka olivat tänne tulleet pappia näkemään ja lukemaan hänen edessään. Kuulustelu ja se hartaus, jolla sitä seurattiin, teki olon tässä matalassa majassa mieluisaksi. Kovin hauskaa oli mielestäni nähdä vanhan Paadarin sydämellistä iloa, kun lapset vastasivat selvästi ja täsmälleen helppoihin uskonnonkysymyksiin, lukivat ja tavasivat pieniä lehtisiä, joilla heitä palkitsin. Kuinka onnellinen onkaan ihminen, ajattelin, kun hänellä ei ole tarpeita, ja kuinka onneton hän onkaan, kun hän onnea kaukaa etsii ja luo itselleen väärän ja katoavan ilon. Tällä perheellä ei ollut juuri mitään, mutta siltä ei puuttunutkaan mitään. Mäntymetsä oli likellä ja siellä runsaasti pettua. Suot olivat muuramia ja joenrannat kenkäheinää täynnä.