Mutta paljon on lappalaisessa taikauskoakin. Niinpä uskottiin ja kerrottiin erityisenä sankaruutena, että palvelijani, kun pappi, johon eivät mitkään aaveet ja salaiset voimat pysty, oli matkoilla, rohkeni asua niin likellä kirkkoa, kuin Utsjoen pappilassa. Ei yksikään lappalainen Utsjoella ole, papin poissaollessa, yöpynyt kirkon lähellä, vaan rientää ohitse ainakin puolen penikulman päähän. Jopa kirjaan pystyväisimmätkin ja arvokkaimmat lappalaiset, kuten he itse ovat minulle kertoneet, mieluummin yöpyvät synkässä metsässä, kuin yksin markkinakojuissa kirkon luona. Kun pappi on paikalla uskotaan aaveiden pysyvän hiljaa ja levossa. Niin kuitenkaan ei ollut laita erään välipapin aikana, sillä lappalaiset luulivat hänen pelänneen aaveita, jonka vuoksi aaveetkaan eivät hänestä välittäneet.
* * * * *
Lappalaisten sovinnollisuus on ehkä seurauksena heidän hitaudestaan ja kylmäverisyydestään. Tosin he, vaikka varsin harvoin, puolihumalassa joutuvat riitaan ja sanakahakkaan, jopa on nähty korvapuustejakin annettavan, mutta harvoin, ainakaan ei heti, samalla tavalla vastataan, joskus monen minuutin kuluttua. Joskus kuluu koko neljännestuntikin valmistukseen. Tavallisesti taotaan nyrkkiä jotakin puuta vastaan uhkauksia ladellen, ennenkuin rohjetaan lyödä toista poskelle. Sillä välin voi koko isku unhottua ja riitaveljelle annetaan anteeksi, tai syytetään häntä papin edessä. Joskus käytetäänkin sentähden sunnuntai-illat semmoisten pienten loukkausten sovittamiseen. Niinpä tuotiin eteeni kaksi serkkua, joita jo kirkonisäntä ja lukkari olivat turhaan varottaneet. Nuo olivat leppymättömimmät lappalaiset, mitä tapasin. En ollut vielä silloin kieleen hyvin perehtynyt, enkä ollut viiteen viikkoon kuullut lappia puhuttavan, jonka tähden asia käsiteltiin tulkin avulla. Toinen oli sanonut tahtovansa tapella, johon toinen oli vastannut: "papin luona en rohkene, mutta menkäämme muualle." He menivätkin ulos ja luulin heidän sopineen. Tuskin olivat he kuitenkaan päässeet 10 sylen päähän, kun toinen, muistuttaen lupausta, vaati taisteluun. "En rohkene vielä täälläkään", vastasi toinen, "pappi on huomannut pahat aikeemme." Vasta virstan päässä olivat he pysähtyneet ja piesseet toisiansa veriin ja sinelmiin asti. Siinä tilassa he eivät uskaltaneet jäädä kirkolle, vaan lähtivät samassa veneessä kotiin. Seuraavassa kokouksessa saivat he kumpikin hyvin ansaittuja moitteita, pyysivät anteeksi ja saivatkin, ehdolla ettei heidän kesken enään koskaan syntyisi vihaa ja toraa. Ei ole senjälkeen heistä kuulunut muuta kuin hyvää. Nämä olivat kalastajia.
Vieläkin rauhallisemmat, jopa kylmäkiskoisemmat ovat inarilaiset. Kun kuulevat saarnattavan siitä, kuinka huonosti ihminen korvaa Jumalan hyvyyden ja Kristuksen ansion, saattavat he kyllä itkeä omaa kurjuuttaan, mutta ani harvoin olen nähnyt heidän itkevän vanhempiensa tai lastensa haudalla; päinvastoin iloitsevat siitä, että he ovat kuolleet rauhassa, päässeet siunattuun maahan ja nyt saaneet vaihtaa maalliset huolet ijankaikkiseen kunniaan. Tämän maailman ihmisille olisi ehkä, arvelevat he, hänestä voinut olla maallista hyötyä, mutta kaiketi oli poislähtö hänelle hyödyllisempi kuin nämät katoavat edut; muutoin ei Herra olisi häntä ottanut pois. Hänhän ei tee mitään, joka ei olisi hyödyksemme, ja pitkäkö on aikamme täällä.
Ei saata kylliksi ihmetellä, kun näkee miten vähään lappalainen tyytyy, joutumatta epätoivoon tai valittamatta. Kerran matkallani Inariin yövyin leski Anna Mikontyttären Aikion luona Vastusjavrella. Hänen miehensä oli äsken kuollut. Pata oli jo ennen tultuani tulella, mutta siinä ei ollut muuta kuin pettua, ja sillä oli ravittava 6 lasta koko päivä. Kuitenkin oli hän hyvällä mielellä ja huoleton sanoessaan: "minun täytyy huomenna seurata sinua kirkolle, jotta siunaisit mieheni hautaan; kyytimiehesi lupasi minulle poron, jolla kuljen seurassasi". "Eikö sinulla ole omia poroja?" kysyin. "Ei ole, ne kuolivat kaikki viime syksynä, eikä niitä monta ollutkaan". "Onko sinulla lampaita." "Viimeiset vei susi keväällä". Mitä enemmän tutkin, sitä vähemmin talossa tapasin, niin että hänen koko omaisuutensa supistui puoleen leiviskään lihaa ja muutamiin kuivattuihin kaloihin, ja sittenkin hän lausui: "Kyllä Jumala ruokkii lapsensa; ei hän ole antanut kenenkään omansa kuolla nälkään, ja niitä, jotka häneen uskovat, hän ei hylkää." Tätä usein liiallista luottamusta kaitselmuksen apuun ei ollut yksin hänessä, vaan sitä tavataan useimmissa inarilaisissa. Heti tuon vaimon kirkolle tultua sukulaiset ja ystävät saivat tiedon hänen kohtalostaan, ja he pitivät huolen hänen talvisesta ravinnostaan ja olivat hänen apunaan kalastuksessa suvella. Hänen sanansa kävivät toteen; Jumala ei sallinut hänen ja hänen viattomain lastensa nääntyä kurjuuteen. Seuraavana suvena hän löysi kolme ketunpesää ja ruokki yhdeksän ketunpenikkaa, joista hän seuraavilla Inarin joulumarkkinoilla sai suuremman tulon kuin moni työhön kykenevä, joka koko suven oli kyntänyt Jäämeren aaltoja. Nykyään ovat kaikki lapset täyskasvuisia ja voivat auttaa muita, joskaan ei tavaroilla, ne kun ovat paikkakunnalla harvinaisia, niin ainakin työllä ja palveluksella; ja paljonko tarvitsee toimeentuloonsa se, joka on tottunut olemaan melkein kaiken puutteessa.
* * * * *
Ei mikään, joka ei ole kerrassaan välttämätöntä, houkuttele lappalaista. Mutta kun hätä pakottaa, ei häntä arveluta suurimmalla uskaliaisuudella uhmata jokia ja koskia, kallioita ja karia, tahi kyntää kehnolla veneellään Jäämeren aaltoja ja hyökylaineita. Vähillä eväillä, jopa ilman niitä, hän syksyllä lähtee kaukaisiin tunturiseutuihin metsäpeuroja pyytämään ja palaa vasta 5 — 6 viikon perästä. Joka paikassa, missä hän on kaatanut peuran, hän valmistaa säilytyspaikan, johon saalis pannaan, perittäväksi talvella tahi hän upottaa lihat vuolaaseen virtaan, kiviä painona, ettei niitä vie muassaan virta tai syö karhut ja ahmat. Sillä välin kotona oleva vaimo lapsineen pitää jo kultaisena sorsien ja metsähanhien sulkasadon aikaa, jolloin hän niitä saa käsin kiinni päivän ruuaksi. Vaikka Inarin lappalainen on muita lappalaisia köyhempi, on hän kuitenkin kansansa itsetietoisin. Hänen suuri etevyytensä kristinuskossa, lukutaidossa, siveellisyydessä ja arvokkaassa esiintymisessä tekee, ettei hän tervehtiessäänkään antaudu kaikenlaisiin lörpötyksiin kuten usein muut lappalaiset. Tavalliset sanansa ovat: "Kiitos Jumalan, että olet terve." "Onko maassa rauha?" Sillä rauhalla hän ei tarkoita yksinomaan sodan sallimaa, vaan myös susien tuhotöiden, tautien ja muitten onnettomuuksien väliaikaa. Saatuansa kuulla, ettei esivalta eivätkä muut kansalaisensa ole pahaa kärsineet, sanoo hän jäähyväiset. Tervehdyksessäkin hän eroaa muista. Hän vain tarjoaa kätensä ja sinuttelee jokaista. Useimmat muut, kuten Utsjoen ja Norjan lappalaiset, suutelevat ensin kättänsä ennenkuin tarjoovat sitä papille tahi muulle virkamiehelle, jota kunnioittavat. Muut, etenkin sukulaiset, tervehtivät toisiansa siten, että he painavat poskensa toisen poskeen. Venäjän ja muutamat Ruotsin lappalaiset, etenkin ne, joiden kieli on Venäjän lapinkielen sukua, tervehtivät toisiansa nenänpäitä yhdistämällä.
Kun on saavuttu kirkkojuhliin ruvetaan heti tervehtimisen jälkeen puhdistamaan asuinhuonetta. Tietysti ensin luodaan lumi pois. Toinen hakkaa halkoja, toinen vie porot laitumelle, jossa vanhemmat käyvät irrallaan, mutta nuoremmat pannaan liekaan. Tämän tehtyä kannetaan ruokavarat sisään. Illallisen jälkeen toimitetaan yhteinen rukous.
V.
Porontaljojen näytteellepano.