Kalastus v. 1825 ei ollut tuottava Inarissa, mutta harvoin oli saatu iloita semmoisesta siunauksesta mantereella kuin sinä vuonna. Kun pitkänäperjantaina palasin kirkosta olivat tienvarret melkein koko kirkon ja Inarin kirkonkylän tahi kirkkopirttien välillä, kummallakin puolella porotaljojen peitossa. Laki, tahi ehkä oikeammin isiltä peritty tapa, jota inarilaiset pitävät pyhänä, sallii niiden, jotka tuntureilla tapaavat poroja peurojen joukossa, ampua porot, kuitenkin sillä ehdolla, että talja tuodaan omistajalle ja vain liha joutuu ampujan omaksi. Mutta kun ei tunneta kaikkia poromerkkejä, niin ovat ne taljat, joissa on vieraan omistajan merkki korvassa, asetettavat yleisesti nähtäviksi kirkkotien varrelle kolmena sunnuntaina, jolloin jumalanpalvelusta pidetään. Jollei sillä ajalla omistajaa ilmaannu, on taljakin ampujan oma, jos poro on ammuttu Inarin tunturiseudussa. Merkittyjä poroja, jotka oleskelevat metsämailla, sitävastoin ei pidetä kokonaan menetettyinä, vaikka kulkevatkin metsäpeurojen parissa, sillä ne voivat vielä liittyä kesyjen laumaan, ja siten joutua takaisin omistajalleen. Eikä siinä kyllin, ne voivat joskus vielä tuottaa omistajalleen sen hyödynkin, että tuovat muassaan niitä metsäpeuroja, jotka suvella liittyvät kesyihin poroihin. Semmoista metsäpeuraa pidetään näet sen omana, joka heittää suopunkinsa sen kaulaan, tahi sen kesyttää, tahi jonka laumassa se tavataan. Se on tavallisesti sekä väkevämpi että kestävämpi ajoporona, mutta myös vallattomampi, kiukkuisempi ja uppiniskaisempi kuin syntymisestään kesyt porot. Väitetäänkin että Inarin porot ovat voimakkaammat kuin muiden Lapin paikkakuntien, juuri sentähden, että ne suvisin, etenkin kiiman aikana, oleskelevat peurojen parissa. Jotensakin usein ammutaan myös peurojen joukosta poroja, joiden merkkiä ei tunne kukaan tänne jouluksi kokoontuneesta kansasta. Semmoisten porojen luullaan tulleen tänne aina Kajaanin tai Karjalan paikoilta metsäpeurojen seurassa, jotka täältä ovat samoilleet etelään ja sitten palanneet tänne. Kummallista on muuten, kuinka kaukaa lappalainen voi nähdä onko porolla merkki korvassa vai ei, jonka tähden hän, tavatessaan metsäpeuroja, joiden joukossa on myöskin merkitty poro, erehtymättä ampuu merkitsemättömän, jotta ei olisi pakko saalista jakaa poronomistajan kanssa. Ani harvoin tapahtuu, että ajoporo, ollessaan laitumella, liittyy metsäpeuroihin ja jää sille matkalle.
Tavallista enemmän majaviakin olivat inarilaiset tänä vuonna saaneet pyydetyiksi, kaikki Venäjän Lapista. Venäjän lappalaiset, jotka eivät ole kehuttavia metsämiehiä, ehkä sentähden että kalarikas Tulomanjoki antaa niille riittävästi elatusta, sallivat meidän lappalaistemme pientä veroa vastaan, tavallisesti naarasporo talvesta, metsästää heidän avaroilla alueillaan. Metsästyksen onnistumisesta riippuu veron suuruus.
VI.
Käynti Matti Samulin luona.
Syyskuun 23 p:nä 1826 laski kaksi venekuntaa pappilan rantaan. Toinen venekunta oli tullut noutamaan minut papin toimitukseen Vesterjargaan, kaksi penikulmaa pappilasta Tenojokea myöten, toinen etsiäksensä pari penikulmaa pohjoiseen Utsjoen pappilasta hongankantoja, saadaksensa sopivia tervaksia käytettäviksi tuulastuskalastuksessa. Ilma oli leuto, kun me lähdimme sunnuntaina syyskuun 24 p:nä, joksi päiväksi ei ollut kuulutettu mitään kokousta. Aurinko paistoi ihanasti vuorilla, kun pääsimme Utsjoen suulle. Halusin tällä matkallani käydä kirkkoisännän Laitin luona, jota lappalaiset nimittivät Matti Samuliksi. Yksinään vanhus istui mättäällä turvekojunsa edustalla Erik Sorolaisen postilla kädessään, ja katse suunnattuna laskevaa aurinkoa kohden. Kauvan seisoin katselemassa ukkoa, joka minua ei huomannut ennenkuin häiritsin häntä hänen hurskaissa mietelmissään. Hän iloitsi tulostani ja rupesi kertomaan, kuinka hänelläkin oli ollut tässä paikassa hyvä toimeentulo, kun hän, maailman mieltä täynnänsä, palveli mammonaa, mutta kuinka hän nyt, kun hän oli menettänyt maalliset hyvät, omisti aarteen taivaassa ja ikävöi sinne. Vuoden 1798 pakkas-talven jälkeen oli jää Tenojoessa tavallista paksumpi. Lumensulaminen, joka alkoi vasta kesäkuussa, oli käynyt tavattoman nopeasti. Jääpadot sulkivat vedenkulun ja vesi yhtenä yönä nousi muutamia syliä. Tuolla, hän viittasi pohjoiseen, oli jääpato. Siellä menetin mitä minulla oli rakkainta, kaksi lastani. Kristus erosi usein ihmisten parista etsien yksinäisyyttä, ja silloin enkelit astuivat taivaasta häntä palvelemaan. Minäkin joskus tarvitsen yksinäisyyttä palvellakseni Jumalaa ja ylistääkseni hänen töitänsä taivaan ihanan laen alla, jossa hänen enkelinsä minua suojelevat ja hänen suuruutensa ilmenee tähdissä. Kaikesta, mikä minua ympäröitsee, huomaan Jumalan valoa ja suuruutta. Hiljaisesti miettien Jumalan sanaa opin tuntemaan kuinka Jumala rakasti maailmaa. Minulla ovat seuralaisina Mooses ja profeetat. Olen, niinkuin Paavalikin, nuoruudessani ollut suuri syntinen, ja olen vieläkin; mutta Jumalan armo on suuri. Mies-ijässä olen koettanut noudattaa apostolin esimerkkiä antautuen katumukseen ja sovinnollisuuteen, ja Jumala on kuullut rukoukseni. Hän on keventänyt sydäntäni ja rauhoittanut mieleni. Hän on lahjoittanut minulle lohdutuksen.
Siten puhui Laiti. Hän oli yksi niistä kuudesta lappalaispojasta, joita nuorina kruunun kustannuksella käytettiin koulussa silloisen Utsjoen pastorin luona, valmistettaviksi katekeetoiksi Lapissa. Semmoinen toimi onkin hänellä ollut enemmän kuin 30 vuotta, mutta jo aikoja sitten hän siitä luopui, sanoen syyksi, ettei hän enään pakkasen tähden kestänyt oleskelua tunturilappalaisten teltoissa talvisin. Hän olikin jo vanha, syntynyt 1751, eikä hänen vaimonsa ollut paljoa nuorempi, hän oli nim. syntynyt 1754. Laiti oli muun muassa saavuttanut erinomaisen kyvyn määrätä ajan kuun ja tähtien aseman mukaan, ja siinä häntä usein koettelinkin.
Hämärä levitti jo harsonsa vuorien ja laaksojen yli, kun jatkoimme matkaamme, joka airojen avulla nopeasti edistyi Tenojoen uomassa. Niemen takana loisti kaukana punanen valo, joka näytti taivaanrannalla liitelevältä soihdulta. Pian näkyi toinenkin soihtu ja kolmas ja neljäs. Tuolla tuulastaa Pietari Hellander, tuolla Antti Jauva, tuolla Olli Mikonpoika. Minusta tuntui mahdottomalta, että he näin kaukaa saattoivat tuntea ihmiset. "Miksi emme tietäisi missä kukin kalastaa", vastasivat he varsin ihmeissään. Sopimus ja nautinto säätävät täällä muutamia oikeuksia, ja ne ovat pyhempiä kuin ne, joita maallinen valta säätää.
Seuraavakin päivä oli kaunis, mutta suven viheriyys oli jo täälläkin kadonnut. Viikko sitten olivat Tenojoen rannat vielä olleet suvipuvussa, ja vielä lyhyemmässä ajassa Lapissa kaikki kellastuu, jos riehuu kova pohjoistuuli.
Suoritettuani tehtäväni olin valmis palaamaan. Kyyditsijäni suostumuksella lähdettiin matkaan yön pimeydessä, jotta saisin nauttia harvoin näkemistäni tuulastustulista, jotka heti lähtömme jälkeen kaikkialla loimusivat pitkin Tenojoen harvaan asuttuja rantoja. Jokainen kalastaja, jonka tapasin, tahtoi tietää, oliko minulla tuoretta kalaa. He tahtoivat päästää minut osalliseksi runsaasta saalistaan. Mutta kun saivat tietää, ettei pöydältäni puuttunut kalaa, tyytyivät kiitokseeni. Utsjoen suussa loimusivat useimmat tulet. Tänne pysähdyimme, kun soutomieheni halusivat levätä ja tavata tuttavia. Niitä ei etsitty, vaan koottiin risuja ja puita rannalle, ne sytytettiin, ja silloin toinen vene toisensa jälkeen saapui sinne. Minua varten tahdottiin paistaa lohi. Tuorein heitettiin tuleen ja sille viskeltiin usein suolavettä. Leipää ja voita minulla oli muassani, niin että sain aimo aterian. Lappalaisetkin ruokailivat, ja saadaksemme yhdessäolomme juhlallisemmaksi, kohennettiin tulta ja minä panin tupakkamassini siinä yhteiseksi omaisuudeksi. Pari tuntia kului siten rattoisassa puhelussa. Hiljainen tuuli lakasi tuon tuostakin kirkkaaksi kuun, joka silloin piirsi kauniin hopeapilarin pitkin vedenpintaa, ja siitä syystä kalastuksen jatkaminen sinä yönä kävi mahdottomaksi. Kaikki veneet lähtivät silloin Utsjokea ylöspäin. Mutta pian oli taas kuu pilvien peitossa ja useita pyrähteleviä lohia nostettiin vedestä.