Mutta laajemmallekin ulottui hänen näköpiirinsä. Jo vuonna 1822 Fellman lähettää silloiselle valtiosihteerille paroni Rehbinderille "Kertomuksen Utsjoen kirkkoherrakunnan nykyisestä tilasta ja ehdotuksia sen parantamiseksi". Siinä hän muun muassa, tiettävästi ensimäisenä, on huomauttanut välttämättömäksi ja Suomen lappalaisten elämänehdoksi, että heille suodaan maakaistale Jäämeren rannalla, sekä että heille 1820-luvun rajankäynnissä Venäjän ja Norjan valtakuntien välillä pidätettäisiin se oikeus Jäämereen, joka heillä ikivanhoista ajoista on ollut. Samaa asiaa hän muistuttaa rajankäyntikommissioonille 1826. Mutta kaikki turhaan, ja turhiksi ovat jääneet myöhemmätkin yritykset samaan suuntaan. Mainitsemme vain lyhyesti muut hänen laveasuuntaiset ehdotuksensa, kuten esim. kauppalan perustamisen Patsjoen suulle, Patsjoen perkkaamisen uittoväyläksi, ryhtymisen valaanpyyntiin ja karjanhoidon edistämiseen. Keisarilliselle Suomen talousseuralle Fellman kirjoittaa taloudesta Utsjoella, joka kirjoitus jo 1826 ilmestyi painosta. Hän tutkii eräässä kirjoituksessa kysymykseen tullutta ehdotusta Suomen rajan sulkemisesta Norjaa vastaan, toisessa hän pyytää että rukoushuone rakennettaisiin Venäjän alueelle Inarin porolappalaisille; ja kyllä paljonkin aikansa edellä me hänet tapaamme, kun hän eri kirjoituksissa neuvoo kotimaisten rehukasvien viljelemiseen ja — ihmeeksi — kehoittaa kalanviljelykseen Suomessa ja Suomen Lapissa, jossa hän itse oli yrittänyt kokeilla tällä alalla.

Olisihan jo tässäkin kyllin yhden miehen osaksi. Mutta Fellman oli sen lisäksi etevä tiedemies etenkin kasvi- ja eläintieteen alalla. Semmoisena hän oli kirjevaihdossa useain kotimaisten ja ulkomaalaisten tiedemiesten kanssa, ja tästä kirjevaihdosta näkyy, kuinka suuressa arvossa häntä pidettiin. Lapin kasvi- ja eläinkunnasta hän on kirjoittanut laajoja selontekoja.

Mutta kielitiedekään ei ollut hänelle vieras. Lappalaisten opetuksessa oli heidän oma kielensä kielletty; kaikki opetus oli annettava suomeksi. Jos suomenkieli olikin Suomesta karkoitettu matalimpiin mökkeihin, niin saihan se Lapissa rehennellä herrana. Tätä vääryyttä Fellman ei sietänyt. Itse hän pian oppi lapinkieltä, eikä hätävaraksi vaan; täydellisesti hän siihen perehtyi ja esiintyi kirjailijanakin tällä kielellä. Hän kokosi suuren joukon kansanlauluja ja taikoja, tutki lappalaisten muinaisuskontoa ja heidän satujansa ja julkaisi niistä arvokkaita kirjoituksia. Monien ponnistuksien jälkeen hän saikin lapinkielen käyttämisen kiellon peruutetuksi sekä seurakuntalaisten että itsensä suureksi iloksi.

Näin laajoille aloille ulottuvan elämäntyön suorittaja ansaitsee tulla tunnetuksi maanmiestensä keskuudessa laajemmalle kuin voi levitä hänen yllämainitut muistiinpanonsa, jotka suurimmaksi osaksi ovat varsinaisia tiedemiehiä varten. Jaakko Fellmanin elämäkerta olisi liitettävä kansamme muiden merkkimiesten sarjaan. Mutta kukapa rohkenisi ruveta kilpailemaan hänen kanssaan sen kertomuksen vilkkaudessa, elävyydessä ja viehättäväisyydessä, jolla hän itse esittää oloaan ja havaintojaan Lapissa. On tuntunut sentähden luonnollisemmalta, että nämä olot ja havainnot tulevat lukijan silmien eteen Fellmanin omilla sanoilla. Niitä kahtatoista vuotta, joina hän eli ja vaikutti Lapissa, on hän kuvannut muistiinpanojensa ensimäisessä osassa, 680 sivuisessa nidoksessa, kukin vuosi eri jaksona. Siinä laveudessa niitä nyt ei voida suomeksi julkaista, vaan on niistä etupäässä lappalaisia koskevat tärkeämmät kohdat poimittu ja aineiden mukaan järjestetty. Siten on syntynyt tämä kuvaus Jaakko Fellmanista. Ainoastaan varsin vähäisessä määrässä hän tässä esiintyy tiedemiehenä, lukija vain viittauksista huomaa, että hän niilläkin aloilla liikkuu. Mutta silloiset olot Lapissa, Fellmanin kuvaukset Lapin ja lappalaisten elämästä ja hänen toimistaan niiden keskuudessa, toivottavasti viehättävät sitä lukijaa, joka harrastaa maamme oloja ja maamme toimimiesten tuntemista. Fellman oli syntynyt Rovaniemellä 1795 maaliskuun 25 päivänä ja kuoli 8 p. samaa kuuta 1875 kirkkoherrana Lappajärvellä, jossa hän toimi 43 vuotta. Hänen esi-isänsäkin olivat kolmessa polvessa olleet lappalaispappeina, yhteensä ja yhtämittaa 120 vuotta.

A. M.

I.

Matka virkapaikkaan ja ensi vuosi siellä.

Pätevien hakijoitten puutteessa oli Utsjoen kirkkoherranvirka ollut jonkun aikaa avoinna. Pohjoinen ilmanala ja paikan etäisyys sivistyneestä maailmasta peloitti. Vuonna 1817 oli hallitus suonut Lapinmaan pastoreille ylennysoikeuden edullisempiin kirkkoherranpaikkoihin Suomessa, kun olivat kunnollisesti hoitaneet virkaa Lapinmaassa; ja vaikka vaikeudet Suomen pohjoisimman seurakunnan hoidossa pelottivatkin minua, voittivat kuitenkin ne tulevaisuuden toiveet, jotka siihen liittyivät. Määrättynä syyskuussa 1819 alkamaan väliaikaisena virantoimitustani Lapinmaassa, sain saman vuoden joulukuussa valtakirjan Utsjoen ja Inarin kirkkoherranvirkaan. Riensin uusiin oloihini, enkä edes malttanut paljonkaan käydä tien varrella asuvien ystävieni luona, jotka sanoivat minulle ikuiset jäähyväiset, kun heidän liioitteleva mielikuvituksensa näki minut jo haudattuna Lapin lumikinoksiin tai jähmettyneenä sen hirvittävässä pakkasessa. Saavuttuani Tornion seuduille, tapasin muutamia pohjoisesta palaavia matkustajia, jotka ilmoittivat minulle, että matkustus Inariin ja Utsjoelle tähän aikaan ja niin suurella porojoukolla, kuin tarvitsin, oli mahdoton, ellen saisi vastaani juhtia sitä 200:n kilometrin pitkää erämaan taipaletta varten, joka eroittaa Inarin Sodankylästä, jonka vuoksi parin viikon viivytys viimemainitussa paikassa kävisi tarpeelliseksi. Eihän tuo tuntunut kehottavalta, ja eroa sivistyneestä maailmasta katkeroitti lisäksi vaikein kaikista, ero Rovaniemessä asuvasta äidistäni, joka, silloin leskenä, aina oli kieltänyt minua lähtemästä Lappiin vastaista menestystäni silmällä pitäen. Miltei puoli penikulmaa hän minua kodista seurasi, varoittaen hoitamaan terveyttäni, karttamaan tunturien jyrkkiä kalliokuiluja vaappuvassa poropulkassa, ja ennen kaikkea lähtemästä erämaahan ilman riittäviä eväitä. Jos olisin aina noudattanut tahi voinut noudattaa näitä äidin rakkauden antamia ja sen kyyneleillä minuun juurruttamia neuvoja, en olisi niin usein saanut kärsiä nälkää näissä erämaissa, enkä olisi niin kauvan kieltäytynyt vastaanottamasta sitä ruokatavarain runsasta varastoa, jonka hän sai minut ottamaan mukaani.

Suotuisassa ilmassa ja hyvällä kelillä jatkui matkaa keskeytymättä Kiurujärven uutistaloon, 4 1/2 penikulmaa pohjoiseen Sodankylän kirkolta. Täällä sain jo kokea miltä tuntuu Lapissa oleminen. Oli pakko viipyä Kiurujärvellä kaksi vuorokautta kyytiä odottamassa, ja minun täytyi siellä oleskella varsin kurjassa hökkelissä, jossa asui talonväki, jotkut köyhät lappalaiset, jotka täällä viettivät talvea, ja joukko koiria ja kissoja. Hirveä haju saastutti ilmaa, ja syöpäläisiä vilisi kaikkialla. Toisen päivän iltana, kun kietoutuneena vaippaani suojellakseni itseäni savulta, loikoilin pirtin nurkassa, kuulin äkkiä ihmisääniä ja ahkioiden narinaa pihasta. Noustuani kaikui vastaani äänekkäästi: "Porot ovat täällä, laita meille tupakkaa ja viinaa!" Kun suostuin pyyntöön, virkistyivät miehet, ja kun kaikki valmistukset olivat suoritetut, lähdettiin kello 4 aamulla matkaan. Keli oli hyvä, tie auki, ja kaikki ennusti niin huoletonta päivää, kuin yleensä on mahdollista talvimatkalla 68:lla pohjoisasteella. Mutta koiran säikähyttämänä renkini poro tuimassa vauhdissaan rikkoi viinalekkerini pohjan, ja tuo kovassa ilmanalassa matkustavalle välttämätön tavara meni hukkaan. Vielä kuljettiin 1/2 penikulmaa ja vasta Purnuavansaaren pienellä kunnaalla, suunnattomalla nevalla pysähdyttiin. Porot söivät, nuotio viritettiin ja pakkasen kiihoittama ruokahalu höysti niukat ruokalaitoksemme, kun kyytimiehet käskivät rientämään lähtöön, sillä kova ilma oli tulossa. Tuskin olimme lähteneet, kun jo puhkesi kauhea myrsky, ja vaivoin jaksoivat hyvät poromme kestää niitä raekuuroja ja ikäänkuin pitkin maata vyöryviä pilviä, jotka meitä kaikkialla ympäröitsivät, ja jotka eivät haihtuneet ennenkuin puolentoista tunnin jälkeen saavuimme metsän reunaan, josta lähtien puiden suojassa vaikeuksitta jatkoimme matkaa yösijaan Korvasen uutistaloon, jonne saavuimme kuljettuamme sinä päivänä 7 penikulmaa.

Tänne oli pari päivää sitä ennen saapunut kaksi lappalaista kyyditäkseen minua 14:llä porollaan Inariin 200 virstaa, jolla matkalla ei tavata ainoatakaan ihmisasuntoa. Semmoinen joukko poroja näyttää ehkä liialliselta, mutta kun yksi poro ei jaksa kuljettaa enemmän kuin 8 — 10 leiviskää, ja useita poroja on aina muassa varalta, niin ei ollut porojen luku ylenpalttinen. Kyytimieheni pian minuun mielistyivät kun noudatin Lapissa matkustavaiselle välttämätöntä kohteliaisuutta tarjoamalla tupakkaa ja viinaa; ja ilma oli erämaassa ollut siksi suotuisa, että kyyditsijäni porojen tulomatkalla tekemät jäljet olivat ensimäisenä matkapäivänä näkyvissä. Koko tällä taipaleella, jolla tavallisesti kuluu 4 — 5 päivää, en viipynyt kuin 3 päivää, ja ainoastaan kaksi yötä olin pakoitettu viettämään metsässä. Maa oli kaikkialla, paitsi nevoilla ja tuntureilla, metsää kasvavaa ja tunturiselänteen poikki oli ainoastaan penikulma matkaa. Kaikkialla, missä poroja syötettiin, voitiin nuotioita virittää, eikä muuta vaikeutta sattunut, kuin pakko kävellä vuorenrinnettä ylös, kun poro ei jaksanut ajajaansa vetää. Metsä oli vaivaismäntyä, koivua ja nevakoivua; ainoastaan silloin tällöin matkan alussa tavattiin jokunen vaivaiskasvuinen kuusi. Itse tunturit olivat romanttisen kauniit; mutta siellä ollaan alituisessa vaarassa syöksyä kuiluihin pitkin sitä peilinliukasta jäätä, jonka muodostaa vuorenjyrkänteiltä valuva vesi ja joka vaihtelevin värein säteilee tuhansissa kummallisissa muodoissa sekä tekee matkustamisen yhä huolestuttavammaksi, kun iljanne on sekä poroille että pulkalle varsin vaarallinen.