Ei ole koskaan ollut harvinaista, että ne lappalaiset ja suomalaiset, jotka asuvat Norjan puolella Utsjoen rajamailla, käyvät Utsjoen kirkossa. Tällaisia norjalaisia vieraita näki siellä koko talven 1825 useasti, mutta ei koskaan niin lukuisasti kun saman vuoden ensimäisenä rukouspäivänä, maaliskuun 13 p:nä, sittenkun olivat saaneet esivallan (s.o. voudilta) luvan käydä Utsjoen kirkossa. Tänä vuonna useimmat Norjan puoliset asukkaat Tenojoen varrella tulivat tänne hartaina kuulijoina. Niiden lisäksi saapui monta merenkin lahtien, niinkuin Varankivuonon, Tenovuonon ja Latjisvuonon rannoilta, jopa aina Porsangeristakin. Eniten liikutti minua, kun tapasin Torniosta Norjaan siirtyneen suomalaisen sepän, jonka kohtasin kävellessäni jäällä pappilan rannalla. Hän asui nyt Norskholmassa lähellä Tenojoen suuta, ja hän oli minulle jo ennen tuttu. Vetämässään kelkassa hän kuletti mukanaan tuskin vuoden vanhaa lastansa, ja vaimo, joka kulki perässä, kädessään sauva, auttoi tuupaten sillä kelkkaa takaapäin. Siten he olivat kuljettaneet lasta 11 penikulmaa kastettavaksi Utsjoen kirkossa. Seidasta, Gullholman ja Puolmakin välillä, jossa asukkaat ovat suomalaisia, saapui milt'ei joka mies, jopa jalkasinkin, kun ei ollut aikaa porojen hankkimiseen tunturiseuduilta. Ainoastaan talon-vartija oli jäänyt kotiin. Siksi suuri on uskonnollinen tunne siinä väestössä, joka asuu valtakunnan rajan, Tenojoen, kummallakin puolella, ja sittenkin tahdotaan muka pitää heitä vain "puolivilleinä paimentolaisina".

* * * * *

Utsjoen ja Inarin seurakunnissa on kummassakin kuusi kuudennusmiestä, ja niiden tehtävänä on, kukin piirikunnassaan, valvoa siveellisyyttä ja järjestystä. Kun Lapin seurakunnissa pitkine matkoineen ei aina ole asukkailla tilaisuutta saada papillista palvelusta, Inarissa ani harvoinkin, niin on kuudennusmies velvollinen kunakin pyhä- ja juhlapäivänä pitämään kodissaan n.s. kotijumalanpalvelusta, joka suoritetaan rukouksella ja päivän saarnan lukemisella jostain saarnakirjasta sekä virrenveisuulla.

Kirkon muut virkailijat ovat katekeetta, lukkari ja kirkonisäntä, ja siviilivirkamiehiin — mainittakoon nekin tässä — kuuluu kylä- eli lappalaisnimismies, lautamies sekä niin sanottu passari. Kylänimismies on, niin sanoakseni, paikkakunnan taloudenhoitaja. Hän pitää huolta kyytivelvollisuuden säännöllisestä suorittamisesta; hän valvoo töitä yleisissä rakennuksissa ja osittaa menot näistä niiden kesken, jotka niihin ovat osalliset; hän on puheenjohtaja kota-käräjissä, sekä pitää huolta verojen tasoittamisesta maksavien kesken. Passari on palvelija, joka annetaan tuomarille, voudille ja papille niinä aikoina, jolloin oleskelevat paikkakunnalla. Kylänimismiehellä ja passarilla ei ole muuta palkkaa, kun että ovat vapaat ruununverosta ja seurakunnan muista menoista, mutta lautamies ja kuudennusmies palvelevat yksinomaan kunnian ja yleisen hyödyn tähden. Nimismiehet ovat muinoin olleet lappalaisia tai suomalaisia, mutta ainoastaan harvoin he olivat säätyläisiä, joka silloin oli maan ja lappalaisten suureksi hyödyksi.

Joskus tapahtuu, että kirkon kuudennusmiehet eivät kaikki ole saapuvilla lauvantai-illan neuvotteluissa. Siinä tapauksessa he tulevat sunnuntaina kello 1 vaiheilla papin kanssa keskustelemaan. Jos silloin on nuorempia henkilöitä saapuvilla, niin seurakunnan vanhimmat kohteliaasti kehoittavat heitä suorittamaan asiansa pikaisesti ja sitten poistumaan, koska aijotaan neuvotella papin kanssa seurakunnan asioista. Semmoisissa tilaisuuksissa ilmoitetaan tapahtuneet epäjärjestykset kunkin piirissä, ei lailliseen syytteeseen pantaviksi, vaan varoituksen antamista varten semmoisille hairahtuneille, joita kuudennusmies jo on nuhdellut, vaikka turhaan. Silloin ilmoitetaan myös ketkä ovat laiminlyöneet kirkossa käynnin, tahi harvoin olleet läsnä kotijumalanpalveluksissa, joista jo ylempänä mainitsin; ketkä eivät ole harrastaneet Jumalan sanan lukemista tahi sen opettamista lapsille; ketkä ovat sunnuntaisin matkustaneet, tehneet maallista työtä, tahi muutoin olleet sunnuntaita pyhittämättä, tahi olleet riitaisia. Syytettiinpä kerran kuudennusmiestä Antti Sarrea Patsjoen kylästä siitä, että hän kaksi kertaa perätysten oli laiminlyönyt saapua kirkonkokoukseen, ja siten oli ollut saapumatta kirkkoonkin kahtena rukouspäivänä. Vaadittiin sen nojalla hänen erottamistaan virasta ja uuden kuudennusmiehen asettamista hänen sijaansa. Huomautukseni johdosta, ettei toki ketään kuulustelematta tuomita, suostuttiin lykkäämään erottaminen kunnes hänet tavattaisiin, mutta toistaiseksi tuli ehdotetun uuden kuudennusmiehen toimittaa virkaa. Seuraavana sunnuntaina saapui Sarre, 65 vuoden ikäinen mies. Hän valitti varhaista vanhentumistaan, heikkoa terveyttään ja voimattomuuttaan, ja pyysi sen johdosta eroa virastaan. Asiaa tutkittiin nyt ja huomattiin, että hän, asuen 10 penikulmaa kirkosta, kyllä oli jo perjantai-aamuna lähtenyt kotoa ja sinä päivänä suorittanut puolen matkaa, mutta myrsky oli pakottanut hänet etsimään suojaa eräässä saaressa ja oleskelemaan siellä lauvantai- ja sunnuntaipäivät, josta syystä hän sitten palasi sieltä kotiin. Arveltiin kuitenkin syytetyn menetelleen väärin siinä, ettei hän, joka oli varakas mies eikä tarpeellisen matkaevään puutteessa, ollut aikasemmin lähtenyt matkalle. Mitä tuli jälkimäiseen laiminlyömiseen, nimittäin että hän saapui vasta sunnuntaina, annettiin se anteeksi, koska hän kuitenkin oli tullut, vaikka myöhään. Tulos oli se, että vanhus omasta pyynnöstään sai virastaan eron kiitoslauseella hänen 35 vuoden kunnollisesta palveluksestaan.

Salavuoteus on paikkakunnalla harvinainen ja kovin paheksittu rikos. Semmoinen ilmoitettiin minulle, varoituksen antamista varten, Inarin seurakunnassa. Mies kielsi, mutta hänen syyllisyytensä oli yleisesti tunnettu. Vaikka hän kuului rikkaaseen ja arvossa pidettyyn lappalaissukuun, aiheutti hänen kieltonsa sovittaa rikoksensa hänelle niin paljon ikävyyksiä ja vastenmielisyyttä seurakuntalaisten puolelta, että hänen oli pakko siirtyä paikkakunnalta pois.

Porolappalaisten lukutaito on paljoa huonompi kuin kalastajalappalaisten. Mutta luonnollinen asia se onkin heidän oloissaan. Saavuin erääseen lappalaiskotaan. Tuuli yltyi yöllä myrskyksi, uhaten kukistaa telttamme, joka oli kokoonkyhätty kuudesta sarkaryijystä, ja kuten tavallista pönkitetty käsivarren vahvuisilla riu’uilla. Väki oli siinä sullottuna ahtauteen, jota vielä lisäsi joukko koiria. Lapset parkuivat, koirat tappelivat, vanhemmat haastelivat poroistaan ja muista asioistaan sekä hoitivat kukin talouttaan. Joskus täytti savu kodan, joskus sammui tuli ja oltiin synkimmässä pimeydessä. Vaikeata on sekä opettajalle että lapsille tällaisissa oloissa ahkerasti lukea, eikä siis, puhumattakaan suomenkielen puuttuvasta taidosta, tarvitse etsiä muuta syytä porolappalaisten suurempaan lukutaidottomuuteen. Tarpeen olisivat eri kouluhuoneet, joissa lapset saisivat savun, ihmisten ja koirien häirimättä, oppia lukemaan katekeettain johdolla. Mutta lappalaisen hellyys lapsiansa kohtaan on siksi ylenpalttinen, että harvoin päästävät he niitä luotaan ennenkuin täysikasvuisina, jolloin he jo ovat liian hitaat oppimaan. Vaikka lappalaiset muutoin suuresti luottavat pappoihinsa, ja vaikka heitä on helppo johtaa vakavilla ja ystävällisillä opastuksilla, en voinut tässä kohden saada mitään muutosta aikaan.

Katekeetat kuitenkin ovat suureksi hyödyksi sekä siveellisessä että opetuksellisessa suhteessa. Matkoillaan he pitävät jumalanpalveluksia, toimittavat hätäkasteita, neuvovat nuoria ja vanhoja uskonnon asioissa ja ovat esimerkkeinä vakavassa ja siivossa esiintymisessä. Näihin toimiin valitaan kunnollisimmat, ahkeruudesta ja siveellisestä elämästä hyviksi tunnetut lappalaiset, ja ainoastaan lappalainen voi täkäläisissä oloissa kestää ilmanalan ankaruutta ja raivoa, jota toisissa paikkakunnissa kasvanut ja toisin kasvatettu harvoin ajan pitkään voikaan. He ovat tavallisesti toimessaan hartaat, kestäväiset, uutterat ja opinhaluiset, siten lisätäkseen tietojaan ja saavuttaakseen luottamusta sekä sitä kunnioitusta, joka perustuu ansioon. Rippikoulussa katekeetta aina on saapuvilla ja siellä papille suureksi avuksi. Päivän työn loputtua, tahi lasten loma-aikana hän harvoin jättää tilaisuutta käyttämättä kyselläksensä papilta selityksiä raamatun lauseista tahi tarkempia tietoja hänelle hämäristä maantieteellisistä ja historiallisista seikoista. Heidän arvonsa kansan keskuudessa riippuukin kokonaan heidän tiedoistaan ja hurskaasta elämästään. Eräänä aamuna varhain, rippikoulun aikana Utsjoella, katekeetta Jooseppi Joosepinpoika tuli luokseni tavallisella kohteliaisuudellaan ja tahtoi tietää suuriko oli sikkeli — se hopearaha, josta Juudas Iskariot kavalsi Vapahtajan. Kun hän sen sai tietää ja siten laski summan, huudahti hän "mikä mitätön maksu!" Hän halusi myös tietää, miltä näyttää viikunapuu, ja minkämoinen sen hedelmä on, sillä hän muisti että Vapahtaja kerran nälissään tahtoi syödä semmoisen hedelmän, mutta ei sitä löytänyt. Ja kun hänelle kerroin monenkaltaisista viikunapuun lajeista, toisissa lehdet munanpyöreät tai pitkulaiset, kaljut tai karvaiset, erisuuruiset ja hedelmätkin erilaisia, ihmetteli hän pappien oivallisia ja laajoja tietoja muihin ihmisiin verraten, mutta sitäkin hämmästyneemmäksi hän tuli, kun kasvikokoelmissani näki muutamia tämän kasvin kuivattuja lehtiä ja sai syödäkseen varastostani pari viikunaa, joita hän piti muuramia makeampina. Selitykset saatuansa näihin ja muihin kysymyksiinsä, sanoi hän jäähyväiset, niin tyytyväisenä ja iloisena, että melkein kadehdin häntä. Kiitettyään opetuksista hän lisäsi: "Nämä tiedot minä annan lappalaisille, kun he minulta kaikenlaista kyselevät, etenkin rippikoulun jälkeen, ja nyt tiedän semmoista, joka on heille aivan outoa." Ja kun hänelle huomautin, etteivät hänen nyt saamansa tiedot olleet yhteydessä sen kanssa, joita hän tarvitsi uskonnon ja lukemisen opetuksessa, vastasi hän: "Kyllähän se on sitä mitä minun tulee opettaa, mutta kun en osaa lappalaisille selittää asioita, joista evankeliumikirjassa puhutaan, sanovat he minua hyödyttömäksi opettajaksi."

* * * * *

Talviolot Lapissa ovat tosin hankalat, mutta Lapinmaassa oleskelemisen monet vaivat siihen vuodenaikaan vähenevät tuntuvasti jos hankkii itselleen riittävästi työtä, sillä jokainen jalostava työ, etenkin jota seuraa menestys, virkistää sekä sielua että ruumista. Jos missään on asian laita semmoinen Lapissa. Uskonnonopettaja on täällä kaikki kaikessa, ja täällä hän, ehkä paremmin kuin missään muualla, oppii tuntemaan tehtävänsä laajuuden ja edesvastuun. Yksinään jätettynä luonnonihmisten pariin, hän etsii tyydytystä edistämällä heidän parastaan vakaumuksensa mukaan. Täällä erämaassa hän helpommin saattaa, jos hänellä on siihen halua ja kykyä, menetellä niin, että hänen kuulijansa häntä rakastavat. Täällä hän voi kaikilla aloilla hyödyttää, lohduttaa ja tyydyttää heitä. Utsjoella pappila ja kirkko sijaitsevat lappalaisten yleisen talvitien varrella. Joulun ja pääsiäisen välillä täällä melkein joka päivä, täysikuun aikana, kulkee joku ohi, ja jokainen poikkeaa silloin papin luo, jota paitsi lähinnä asuvat käyvät silloin tällöin häntä tervehtimässä, puhuttelemassa ja pyytämässä häneltä neuvoja. Tähän aikaan lappalaiset yleensä joka toinen tai joka kolmas sunnuntai, mikäli kokous on kuulutettu, saapuvat kirkkoon, eikä heitä odoteta yksinomaan velvollisuudentunnosta, vaan varsin mielihyvälläkin, ja tyytyväisenä näkee sen päivän aaton koittavan, jolloin he kokoontuvat kirkolle. Täkäläinen rahvas ei matkusta kirkolle, kuten sanotaan, vaan se lähtee sinne hartauttansa harjoittamaan, se tulee pappinsa luo kuten kouluun, mutta ei lukeaksensa tai tehdäksensä selkoa läksyistään, vaan saadaksensa keskinäisessä puhelussa valistusta siihen, mikä on hämärää, ja neuvoja sekä hengellisissä että maallisissa asioissa; se tulee hänen luokseen, ei ainoastaan etsimään apua vammoilleen, vaan myös saadaksensa lohdutusta. Matkoillaan kokouksiin saapuvat he vähitellen kaikilta tahoilta Utsjoen ja Tenojoen laaksoihin. Niille, jotka ensin saapuvat, on tie ummessa, ja sentähden jälessä tulijat saavuttavat heidät; ja komeata on nähdä, miten melkein koko seurakunta yhtaikaa saapuu kirkonmäelle ja pappilaan, jonne silloin ei vielä ole ehtinyt juuri kukaan muu kuin 70 vuotias lukkari. Silloin on toista elämää kuin syksyllä, jolloin kuluu päiviä, kuluu viikkoja, näkemättä yhtään ihmistä paitsi omaa talonväkeä. Ei käy kukaan katsomassa, ei tule kukaan kirkkoon, joka pysyy tyhjänä viikon toisensa jälkeen, ja yksin pimeys vallitsee ympärillä. Kesälläkin ovat kirkonmenot harvinaiset. Mikä on silloin luonnollisempaa, kuin että pappi koettaa toimia silloin kun on päivä, ja että hän, ennenkuin elokuun yöt, tähtikimeltävinä, ennustavat syksyn pikaista tuloa, luopuu yksinäisestä elämästään Utsjoella ja käy tervehtimässä Inarin seurakuntaa, ainakin toisessa niistä kokouksista, joita siellä suvisin pidetään.