Ensimäinen kesä-kokous 1821 oli tavallisuuden mukaan pidetty heinäkuun ensimäisenä sunnuntaina. Silloin ei vietetty kolmatta yleistä rukouspäivää, ja syy siihen oli se, että minua odotettiin jälkimäiseen kokoukseen elokuussa. Siten oli suostuttu ja siten tapahtui. Nyt oli kiire työaika. Vähät heinät olivat korjattavat ennenkun ryhdyttiin metsäpeuran ajoon, joka alkaa Pertunpäivänä. Monet saapuivat jo perjantaina minun kanssani kirkkopirtteihinsä, ja lauantai-aamuna olivat jo useimmat, ainakin kauvimpana asuvat, kokoontuneet kirkolle. Kyseessä oli nyt, palaanko täältä Utsjoelle vai jatkanko matkaa etelään. Tätä minulle tärkeätä asiaa sain kuitenkin vielä aikaa miettiä, sillä useat lausuivat sen toivomuksen, että saapuisin Ivalojoen seuduille, jossa monet raihnaat ja ijäkkäät, jotka eivät jaksaneet tulla kirkkoon, halusivat nauttia Herran ehtoollista. Kirkkotoimet suoritettuani lähdinkin Ivalojoelle sieltä olevien seurassa, vielä ratkaisematta, jatkaisinko sieltä matkaa etelään. Nyt oli siis meno suunnattava seurakunnan väkirikkaimpaan seutuun. Melkoisen kirkkoväkijoukon seuraamana astuin pitkin tuskin näkyvää polkua pienten nevojen ja metsätörmien poikki puolen penikulmaa Inarijärven lähimpään lahteen. Siellä asetuin mukavaan veneeseen. Sivuutimme saaren toisensa jälkeen, järvi yhä laajeni, ja lähenimme syvyyden yli kaareilevaa, Ukonkiveksi kutsuttua kalliota. Halusin käydä tällä näöltään oudolla ja kansanuskossa merkillisellä paikalla. Kallio on aavassa järvessä ja sisältää suuren luolan, jossa muinoin palveltiin ukkosta. Kaikki oli sammaltunutta, mutta itse luolaan ei ollut pystynyt aika eikä väkivalta. Satu kertoo, että luola muinoin tunki niin syvälle maahan, että se oli maanalaisena käytävänä Inarin alitse erääseen toiseen suureen kallioon, nimeltä Akko eli Akon asunto, johon täältä on viisi penikulmaa. Kun aloin kaiveskella niitä suuria poronsarvikasoja, jotka olivat luolan edustalla sammalten peittäminä, sanoi eräs seurassa oleva suomalainen, kaiketi ivaten, vaikka siinä luullakseni oli vähän täyttä tottakin: "Jos vanhus tuolla luolassa panee liikkeelle salamia, jyrinää, tuulta ja sadetta, kyllä silloin tulee kiire lähtö." Eräs vanha lappalainen lausui siihen: "Jos se on Jumalan tahto, niin kyllä vanhuksella on siihen valta, mutta palvelija on hänkin, Jumalan palvelija, ja välikappale Jumalan mahtavassa kädessä, sekä Herran tahdon alainen." Vanha kansanusko on, ettei ukkosta saa nimeltä mainita. Jos niin tapahtuu, kostaa hän rajuilmalla ja muulla pahalla. Nykyisen kristityn käsityksen mukaan kansa häntä ei sanokaan ukoksi vaan Jumalan palvelijaksi, ja ukkosenilmaa Herran voimaksi, Herran ilmaksi y.m. Tässä siis tavataan muinoinen uhripaikka, jota ei ole vielä hävitetty, ehkä sentähden ettei paikalla ole polttopuuta, eikä ole sitä viitsitty muualta kuljettaa.

Kulku Inarijärvellä on hyvin hauska. Tälläkin kertaa vene helposti luisui Inarin kirkkaalla pinnalla, johon kuvastui tuhansittain saaria. Mutta kaksi penikulmaa soudettuamme ukkonen rupesi jyrisemään syviä säveleitänsä ja pukemaan veden mustat aallot valkoiseen vaahtoon. Salama seurasi salamaa, toinen ukkosen jyrinä toistaan. Kaukaisuudessa häämöitti pieni kallio, joka, lähemmäksi tultuamme, kuitenkin osottautui pieneksi saareksi, jossa kasvoi kymmenkunta puuta. Ne eivät suojelleet meitä sateelta yhtä hyvin kuin saaren vankka pohja myrskyltä, joka yhä kiihtyi niin sanotuiksi "Noidan puuskiksi".

Kiintyneenä Inarin aaltoihin, en huomannut että seurueeni jakoi keskenään niukat eväät ajattelematta huomispäivää. Inarilainen elää vahvasti luottaen Kaikkivaltiaan kaitselmukseen. Eletään kädestä suuhun, levätään kun on enemmän kuin mitä hetkeksi tarvitaan, ja tehdään työtä yöt päivät, kun puute ahdistaa. Sunnuntaiksi kootaan jotakin viikon kuluessa, mikäli onni on myötäinen, mutta tyydytään vähäänkin. Tällä kertaa oli luonto ollut siksi kitsas, että kirkolla ollessani minulta keskiyön aikana kysyttiin, pidinkö syntinä vetää nuottaa sunnuntaiyönä. Pari venekuntaa ryhtyikin työhön, ja saaliista riippui, pitikö väen mennä levolle nälkäisinä vaiko ravittuina. Mutta tämä kansa kiittää Jumalaa hyvästä samoin kuin pahastakin päivästä, myötä- ja vastoinkäymisestä. Se pysyy lujasti kiinni sanassa ja siinä, mitä se pitää oikeana. Ja se, mitä ennen on oikeana pidetty, se on sille pyhää, kunnes se heidän omissa kokouksissaan on oikaistu tai esivalta toisin määrännyt.

Myrsky vinkui ja petäjät rytisivät. Ilmakehän asukkaatkin etsivät rajuilmalta tyyssijaa saaressamme; eivät rohjenneet liikkua omalla alallaan, vaan oleskelivat täällä ihmisten parissa. Mikä meistä pusersi veden märästä lakistaan, mikä taas tyhjensi kenkänsä, ja kukin koetti suojella itseään parhaansa mukaan. En kaiketi olisi arvostellut vaaraa niin suureksi, kuin mitä se todellakin oli, ellei rajuilma olisi yhä yltynyt. Jos missään, niin kyllä täällä tulee ajatelleeksi, että Näkymätön elää koko luomakunnassa, että Hänen äänensä kuuluu ukkosessa ja jokaisessa humisevassa tuulessa. Tuuhea sammal oli vuoteenamme, veneet olivat vedetyt maalle sateensuojaksi. Aamupuolella vihdoin "Aijegin" salamat sammuvat, "Tiermeen" jylinä lakkasi, Ukon viha leppyi. Saavuimme vihdoin määräpaikkaamme ja mielihyvällä tartuin vaellussauvaani, kun venekunta hajaantui Ivalojoen suulla. Jokainen lähti omaan suuntaansa kutsumaan väkeä edellisenä sunnuntaina kuulutettuun kokoukseen. Minä kuljin jalkaisin, milloin oppaan muassa, milloin ilman sitä, kotaan, joka oli "pānakulma", s.o. koiran kuuluman tahi, lappalaisten laskun mukaan, penikulman matkan päässä täältä. Kota oli tosin kurja, mutta sydämellisellä tervetulotoivotuksella minut vastaanotettiin, ja se vaikuttaa aina virkistävästi. Usean pienen lapsensa kanssa kotona oleva vaimo oli saanut kiinni muutamia sulkasadossa olevia lintuja, ja niitä hän nyt minulle valmisti. Hän oli köyhän lappalaisen vaimo. Äiti parka, ajattelin. Jotkut kuivatut risukasat olivat näkyvissä kodassa, jossa hän, miehensä ollessa metsäpeurojen ajossa, eli Jumalan kaitselmuksen turvissa, omistamatta tällä kertaa muuta kuin nuo linnut ja muutamia kaloja. Jälestäpäin sain kuulla, että miehen metsästys oli hyvin onnistunut.

Täältä johti polku Kyrön kylään. Matkalla tapasin aitoja niittyjen ja peltojen ympärillä, ja näin taloja, jotka nyt minusta näyttivät hyvin rakennetuilta, vaikka eivät olleet parempia kuin talot Suomen köyhimmissä seuduissa. Astuin sisään. Minut vietiin siistiin, tuloani varten puhdistettuun kamariin, ja pöytä katettiin kaikenmoisilla ruokaherkuilla, mitä uutistalossa suinkin voi toivoa. En tiedä, mikä on virkistävämpää, sekö kun Utsjoelta tulee Kyröön ja näkee ensimäiset aitojen ympäröimät viljavat ohrapellot, tahi se, kun taipaleen kuljettuaan saapuu säännöllisesti asuttuihin suomalaisiin taloihin siivoine vierashuoneineen. Minussa edelliset aina ovat herättäneet iloisempia tunteita, sillä ne ennustavat jo jälkimäisiä, ja niiden ohessa sivistystä. En ollut Utsjoelta lähdettyäni maistanut kertaakaan rieskamaitoa enkä kermapiimää. Täällä sai kumpaakin hyvän ruisleivän kanssa, joka kuitenkin oli leivottu Vienan varsilla kasvaneesta rukiista. Lukija tuskin voi aavistaakaan miten hyvältä moinen ateria, ja lepääminen sen jälkeen, maistui. Varhain olin liikkeellä, eikä täällä ollut paljoakaan vähemmän väkeä kuin kirkossa. Kun jumalanpalvelus oli suoritettu, ja vanhoille ja raihnaille sekä niille, jotka eivät olleet voineet käydä kirkossa, Herran ehtoollinen annettu, pysyi väki koossa vielä koko sen päivän, ja me erosimme vasta seuraavana. Täältä oli sitten lähteminen Sompion kylään Sodankylässä tunturin poikki. Minulle hankittiin oppaat ja eväät, leipää, kuivaa lihaa, kalaa ja voita, pitkää jalkamatkaa varten tunturin poikki tuiki hedelmättömän erämaan kautta.

VIII.

Muutamia piirteitä papin arkielämästä Lapissa.

Kun posti pari kertaa vuodessa saapui, tuoden mukanaan puolenkinvuoden ja vanhempiakin kirjeitä, ja kun siten tunsin itseni kaikkien kirjeenvaihtajaini ympäröimäksi, unohdin melkein olevani yksin. Osan kesästä käytin kasvi- ja eläintieteellisiin tutkimusmatkoihin Utsjoella, mutta pääasiallisesti lohenpyyntiin, joka, paitsi liikkumisen tilaisuutta ja toimintaa, tuotti minulle maukasta ravintoa ja jonkinmoisia taloudellisiakin etuja.

Niinkauvan kuin lohenpyynti pysyi tuottavana, jakaantui toimintani seuraavalla tavalla: Aamupuolen päivää klo 1/2 12 asti käytin opinnoihin, jonka jälkeen söin aamiaisen ja sitten lähdin lohipadolle, jonne on 8 virstaa, joko jalkaisin tai veneellä. Sieltä palasin klo 8 vaiheilla, ellei minua ollut viivyttänyt hyönteisten tai kasvien kokoaminen. Jo heinäkuun lopussa väheni kalansaalis, niin että patoja käytiin kokemassa vain joka toinen päivä, ja elokuussa vain pari kertaa viikossa. Padon lyömisen aika riippuu siitä, milloin Mantojärven jää lähtee, joka tänä vuonna (1822) tapahtui kesäkuun 2 p:nä, vaikka Tenojoen jäät Utsjoensuulle saakka olivat lähteneet jo toukokuun 2:na päivänä ja siellä jo oli edullisesti kalastettu 3-4 viikkoa. Sanotaan että lohi ei nouse Tenojoessa Utsjoensuulle saakka ennenkuin 14 päivää jäänlähdön jälkeen, mutta tänä vuonna oli pyynti melkoinen jo 8 päivää jäänlähdön jälkeen, ja kohta kun Mantojärven jääkasat olivat sulaneet, tehtiin Utsjokeen padot, toinen ylemmäksi, toinen 400 kyynärää alemmaksi, jonka työn kaksi miestä suoritti kahdessa päivässä. Saalis oli, kun se hyvin menestyi, 30 — 40 jopa 100 lohta kerralla. Ei olisi luullut, että puoliakaan niistä lohista, jotka liikkuivat patojen välissä, siten saataisiin, mutta nimismies Högman, joka tuon tuostakin oli kalakumppaninani, ja jo aikoja sitten oli tätä pyyntiä harjoittanut, tahtoi kerran minulle todistaa, ettei maksanut vaivaa vetää kahta apajaa perätysten. Olimme kerran saaneet 100 lohta, niistä viskasi Högman jokeen yhden, jonka evään hän oli kiinnittänyt merkin, mutta toisessa apajassa emme saaneet muuta kuin tämän ainoan. Elokuussa, niinä päivinä jolloin patoja ei koettu, pyydettiin ja saatiin omasta rannasta pienillä verkoilla siikoja, harreja, rautuja ja vähäisiä lohia. Kun illalla laski pari, kolme verkkoa noin kolmekymmentä syltä asuinrakennuksesta, sai ihan varmaan keittokalansa. Mutta kun haluttiin vieläkin tuoreempia, niin laskettiin klo 11 e.p.p. verkko pitkin rantaa, muutamia syliä siitä, mahdollisimman hiljaa. Mentiin sitten rantaan ja lyötiin sauvoimella veteen. Jos verkko oli hyvä ja ilma sopiva niin ainakin pari, kolme kertaa yritettyä, saatiin neljäsosa tunnissa riittävästi kaloja päivälliseksi. Vähitellen loppui kuitenkin lohenpyynti, ja silloin rupesin taas kävelyretkilläni kokoamaan hyönteisiä ja kasveja. Totuin vähitellen siihen, etten kulkiessani nähnyt ainoatakaan ihmistä. Kerran, kun olin kävellyt noin 1 1/2 penikulmaa kotoani, saavuin Lemetti Antinpoika Lillen kotaan. Hän oli sen äsken rakentanut järven rannalle, elääkseen siellä vaimoineen lapsineen, joista sukulaiset, kun hän oli köyhtynyt, olivat ottaneet kaksi kasvattaakseen. Noin parikymmentä vuotta sitten oli hän ollut rikkaimpia porolappalaisia, mutta monenmoisten tapaturmien kautta hän oli sittemmin menettänyt poronsa, ja ne muutamat, joita sukulaiset ja ystävät olivat kummilahjoina lapsille lahjoittaneet, eivät riittäneet talvimuonaksi ja vaatteisiin. Hänen tuli nyt elää kalastuksella, mutta hänellä ei ollut mitään, millä hankkisi pyydyksiä. Talvella oli hän onkien Varankivuonon jäällä saanut muutamia kuormia turskaa, mutta ne olivat jo aikoja sitten syödyt. Vaimo oli nyt lähtenyt merenrannalle apua pyytämään sukulaisilta. Hän, 60 vuoden vanha ukko, oli yksin kotona kolmen lapsen kanssa ilman muuta ravintoa, kuin mitä hän sattui saamaan järvestä viidellä siksi risasella ja paikatulla verkolla, että jos niihin joskus tarttui suurempi kala, niin ne repesivät; ja ne sittenkin olivat ainoat, johon tämmöiseen toimeen harjaantumaton perheenisä turvautui. Hän asui vähäisen matkan päässä järvestä vuoren juurella, jossa ei ollut mitään kasveja paitsi muutamia kitukasvuisia mäntyjä. Nälkäisille lapsille jakelin ne pienet ruokavarat, joita minulla satunnaisesti oli muassani, enkä ole koskaan nähnyt nälkäisen koirankaan suuremmalla himolla tarttuvan lihapalaan kuin näiden lapsiraukkojen näin tekevän. Purematta he nielasivat ne ruokapalat, joita heille tarjosin. Lapset olivat sekä rupiset että mustat, ja samoin kuin isäkin lopen laihat. Tuskin luuli hänen jaksavan kulkea pappilaan, siksi menehtyneeltä hän näytti, mutta kun ilmoitin, että huomenna lähetän hänelle vähän ruokaa, jätti hän lapset, vastustuksestani huolimatta, ja lähti kanssani luvattua ruokaa hakemaan. Kehoitin siis häntä kävelemään hitaasti, mutta vain suurimmilla ponnistuksilla pysyin hänen jäljessään. Kun pappilaan tultuamme annoin hänelle pienen kantamuksen lohia ja muita kaloja, katseli hän varastojani, joita hän piti kutakuinkin runsaina, mutta väitti että edeltäjäni Sund, joka 30 vuotta sitten oli ollut pappina Utsjoella, joskus oli kesällä saanut kaksinkertaisesti. Ja kun ilmoitin hänelle, että olin renkini kanssa, joka kuitenkaan ei ollut aina mukanani, kesäkuun alusta saanut senverran, että paitsi jokapäiväistä tarvettani, minulla nyt oli 20 tynnyriä lohia suolattuna sekä joukko kuivattuja ja savustettuja, eli yhteensä noin 1,300 kappaletta, sanoi hän lukkarin saaneen paljon enemmän.

Elokuun 20 p. päätettyäni työni, joka on ainoa mikä tekee olon Lapissa siedettäväksi, olin jo laskeutunut levolle, kun minulle sattui yksi parhaita riemujuhlia, joita Utsjoella ollessani olen nauttinut. Naapuripappini ja ystäväni rovasti Deinboll Vesisaaresta astui aavistamatta huoneeseeni. Tuskin tajusin oliko tämä todellisuutta vaiko unelma. Kuitenkin hän jo toisen kerran kunnioitti minua mieluisalla käynnillään. Hän matkusti Norjan tiedeseuran kustannuksella tutkimassa Ruijan muinoisia ja nykyisiä rajoja, taloutta, tilaa ja tapoja y.m. Hänellä oli suuret tiedot ja terävä arvostelukyky. Hän oli sen ohessa hyvä lääkäri, ja harvinaisen miellyttävää oli seurustelu hänen kanssaan. Hänen kirjastonsa ja luonnonesineiden kokoelmansa jo tekivät hänestä ihmeilmiön näillä seuduilla. Hänen kuulijansa, samoin kuin minunkin, olivat hyvillään meidän ystävyydestämme, sillä minun lappalaiseni oleskelivat kesäisin hänen seurakunnassaan, ja norjalaiset puolestaan talvella Utsjoella ja Inarissa. Keskenämme suostuimme sellaisissa tilaisuuksissa kohtelemaan kummankin seurakuntalaisia ominamme, ja tämän suostumuksen vahvistivat noudatettavaksi Korkeat Vallat 1829.