Deinboll oli syntynyt Köpenhaminassa, mutta suoritettuaan siellä opintonsa, ryhtyi hän palvelukseen eräässä Holsteinin oppilaitoksessa. Sieltä hänet kutsuttiin opettajaksi Drammeniin Kristianian läheisyydessä, jolloin hän suuren kasvitieteilijä Smithin seurassa sai tilaisuuden tutkia Norjan kasvikuntaa vuoriseudun eteläpuolella, josta hänessä syntyi harras halu tieteellisessä tarkoituksessa päästä Ruijaan, oleskeluksensa siellä jonkun aikaa. Vaikea oli kuitenkin erota vaimosta ja lapsista; ja kun rouva Deinboll mieluummin tahtoi seurata miestään pohjoisnavan jäävuorille kuin jäädä yksin kotiin, päätti mies suorittaa papintutkinnon ja hakea avoinna olevaa Vesisaaren pastorinvirkaa, jotta vaikea ja rasittava olo Lapissa kysyisi vähemmin varoja ja sen ohessa tulisi pitkäaikaisemmaksi, toivoen jonkun vuoden päästä saavansa toisen viran, johon hän kuitenkin pääsi vasta oltuansa 7 vuotta Ruijassa. En voi kuvata sitä mielentyyneyttä, millä hänen Köpenhaminassa syntynyt ja Holsteinissa erittäin hellästi kasvatettu jalo puolisonsa pienine lapsineen kesti tämän ajan Jäämeren rannikolla, silloinkin kun hänen miehensä kolme kertaa oli jäsenenä Norjan suurkäräjillä; tahi kun rovasti Deinboll, jota paitsi ei ollut kuin yksi pappi Itä-Ruijassa, sillä välin hoiti 8 kirkkoa, jonka vuoksi hän palvelusajallaan siellä oleskeli enemmän aikaa matkoilla kuin kotona.

* * * * *

Vuoden 1823 alku oli rattoisa ja iloinen. Uudenvuoden päivänä saapuivat luokseni kauppias Skanke rouvineen, herra Kolderup ja pari muuta herraa Itä-Ruijasta. Kolderup ja Skanke olivat heistä ainoat, jotka ennen olivat "käyneet tuntureilla". Muutkin olivat kauvan halunneet tehdä tunturimatkan, mutta siihen ei ollut ennen tilaisuutta ilmaantunut. Matka Utsjoelle oli onnistunut hyvin, ja aikomus oli kohta Uudenvuoden päivän jälkeen palata takaisin. Tammikuun 7 p. kaivoivat siis kyytimiehet pulkat ja ahkiot esiin lumikinoksista, joihin ne olivat hautautuneet. Seuraavana aamuna, vielä pimeän ollessa, olivat porot tuodut talon portaiden eteen. Tiu'ut kiinnitettiin porojen kaulaan, vieraitten aamiaista syödessä. Päivän sarastaessa istuttiin pulkkiin, joihin lappalaiset sitoivat heidät nuorilla. Kellojen ääni ja koirien haukunta virkisti lappalaisia, mutta minussa ne vaikuttivat surunvoittoisen tunnelman, sillä ne tiesivät, että nyt alkoi taas yksinäisyyteni. Se ei onneksi kuitenkaan tullut pitkäaikaiseksi sillä joku aika heidän lähdettyä saapui taas luokseni rovasti Deinboll. Matkalta väliaikaisiin suurkäräjiin Kristianiassa hän oli palannut Torniosta, luettuansa sanomalehdistä, että suurkäräjät olivat hajoitetut. Hänen lähdettyään kävi luonani useita säätyläisiä, kaikki Norjasta. Viihdyin siis hyvin, etenkin kun asunto-oloni olivat tyydyttävät. Jo ensi suvena saapumiseni jälkeen Utsjoelle olin omalla kustannuksellani laittanut itselleni lämpöisen huoneen pappilassa. Seiniä olin laudoittanut, huoneen varustanut uudella permannolla sekä oikealla uunilla tiilipiippuineen. Vasta 1822 korjattiin Utsjoen pappilan rakennus perinpohjin ja lisättiin uutisrakennuksilla. Tätä varten oli Lapin kirkolliskassasta määrätty 1,911 pankkoruplaa, joka täysin riitti. Päärakennuksessa oli nyt 4 asuinhuonetta ja kyökki, kaikki valoisia, lämpimiä ja rattoisia. Terveyteni oli hyvä ja saatoin siis vaikeudetta hoitaa, tosin ei paljotöistä, mutta laajojen matkojen tähden rauhatonta ja vaivaloista virkaani. Matkat minua eivät suuresti rasittaneet, mutta oli ikävää, että kuulijani suvisin siirtyivät pois paikkakunnalta, toiset viedäksensä porojansa Jäämeren rannoille, toiset kalastaaksensa siellä. Sillä aikaa kasvi- ja hyönteistiede, kalastus ja metsästys antoivat minulle mieluista toimintaa, joka oli sitä hauskempaa, kun olin virkeässä kirjeenvaihdossa useiden tiedemiesten kanssa monessa Euroopan yliopistossa. Tuo kaikki sai minut hyvin viihtymään, sitä enemmän koska viime vuodet olivat olleet väestöllekin edulliset. Porolaumat olivat kolmena viime vuotena karttuneet kahdenkertaisiksi, lohensaalis ja merikalastus olivat onnistuneet, kaloista oli saatu kohtuhinta ja Venäjän tavarat olivat olleet halpoja. Jokainen lappalainen, joka osasi käyttää pyssyä tai ketunrautoja, oli saanut myydä useita kalliita ketun ja naalinnahkoja. Tämä kaikki lisäsi väestön viihtymystä, ja sai minutkin tyytyväiseksi. Olin onnellinen saadessani elää tyytyväisten ja siveellisten ihmisten parissa, vaikkakin 70 pohjoisasteella, jossa tosin olin erilläni sivistyneestä ihmiskunnasta, mutta jonka kanssa kuitenkin pidin yhteyttä kirjevaihdon kautta; ja olihan toivossa siirtyminen suotuisampaan paikkaan. Varastohuoneeni oli hyvässä kunnossa, minulla oli riittävästi ampumaneuvoja, hyönteisneuloja, ja paperia kasvikokoelmia varten. Näin hyvin varustettuna pääsin kevääseen. Pieni sade ja muutamat lämpöiset päivät huhtikuun alussa olivat kukkuloilla saaneet aikaan paljaita paikkoja, joissa laihtuneet porot saivat ruokaa tarvitsematta sitä kaapia hangen ja useita jalkoja syvien kinosten alta.

Yleensä sopii melkein sanoa, että täällä ei ole kevättä eikä syksyä — suuri etu tälle maakunnalle, koska sen tähden kelirikon ajat eivät kestä kovin kauvan. Kun talvi on loppumaisillaan ja suvi alkaa, näyttää siltä kuin luonto sulautuisi lämpömiin ilokyyneleihin, jotka eivät ainoastaan vuoda ja juokse, vaan kohisten ja ryskien syöksyvät suihkuina alas pilviä piirtävistä vuorista ja katoavat alla oleviin järviin, puroihin ja jokiin, jotka niitä kuljettavat mahtavaan Jäämereen. Ja kun sitten lyhyt suvi on lopussa, näyttää ikäänkuin aurinko hämmästyksellä katselisi, kuinka lähestyvän talven kaikkea tuhoava voima, jonka ennustajana käy pohjoistuuli syyskuun alussa, joskus jo elokuun lopussa, tukehuttaa sen, mitä se tarmokkaalla työllä on pikaisesti maan helmasta houkutellut eloon. Kauniina ja lämpöisenä elo- tai syyskuun päivänä saa joskus nähdä, kuinka luonto verestyy virkistävän sateen jälkeen. Kaikki silloin kauniisti viheriöitsee. Täysin kehittyneet marjat riippuvat terttuina ja ovat jo saaneet, vaikkeivät olekaan kypsiä, kauniin punan puun etelään leviävissä oksissa. Mutta äkkiä tuuli kääntyy pohjoiseen tai koilliseen, riehuu jonkun aikaa ja tyyntyy yöksi. Silloin ne tavataan aamulla jäätyneinä, ja kun aurinko sulattaa niistä kuuran, putoilevat lehdet ja marjat maahan, jonka helmasta ne ovat lyhyenä elonaikanaan imeneet ravintonsa. Eräs kaunis syyskuun päivä oli houkutellut minut likeisimmälle vuorelle, jossa kotvan aikaa annoin tuskin tuntuvat viimantuulet Rastekaisen jättiläisvuorelta sivellä kasvojani. Järvi kimelsi vielä laskevan auringon säteissä, kun kaksi sutta, varmana merkkinä siitä, että porolappalaiset ja talvi olivat tulossa, tallustivat ylös tunturille. Mikonpäivänä oli maa jo laaksoissa lumen peittämä. Se on tavallista, vaikka lumi toisina vuosina vielä voikin kadota. Mutta muutaman päivän jälkeen tulee uutta lunta ja paksu usva peittää koko seudun. Pian katoo aurinkokin näkyvistä ja kuun hallitusaika alkaa. Silloin on lappalainenkin kotona. Kentillä, jotka suvella ovat tyhjät, vilisee taas upeita poroja, ja niiden omistajat rientävät temppeliin ylistämään Jumalaa lämpimissä rukouksissa. Mutta kun kokous on lopussa ja kirkkoväki maanantai-aamuna lähtee pois, silloin turhaan kuuntelee ihmisääntä. Ainoastaan riekko, jota tapaa melkein joka pensaan takana, antaa onean äänensä kuulua ja viitsii tuskin siirtyä kulkijan jaloista pois. Suvi on siis tuota pikaa muuttunut talveksi.

Muutamien viikkojen perästä lappalaiset palaavat, ja kaikkien kasvoista ilmenee tyytyväisyys. He ovat kovin hyvillään, kun pappi ei valita ikävää tahi ilmoita tyytymättömyyttä, ja silloin he tekevät minkä voivat hänen olonsa sulostuttamiseksi. Mutta jos joku heidän esimiehensä, tai semminki pappi, ilmaisee nyreyttä, katkeroittaa se heitä pitkiksi ajoiksi. Kaikki viritti minussa toivon hyvästä viihtymisestä täällä. En aikonut palata etelämpiin seutuihin ennen määrävuosieni loppua, ja tässä päätöksessäni pysymistä varten ryhdyin kaikkiin sitä varten tarpeellisiin valmistuksiin. Palkkanikin oli nyt maksettava täällä. Jumalanpalveluksiin lupasivat lappalaiset ahkerasti saapua, siis joka kolmas sunnuntai, ja sekä minun että heidän mieltymystään lisäsi se, että minä nyt jo, vaikkapa pitkän valmistuksen jälkeen, voin toimittaa Jumalanpalveluksen heidän kielellään. Olin jo tottunut elämään täällä. Tunsin itseni reippaaksi ja nautin kaksinkertaisesti enemmän ruokaa kuin tänne tullessani. Taajoilla matkoillani joulun ja pääsiäisen väliaikana, etenkin Utsjoen ja Inarin välillä, lepäsin ainoastaan sen ajan kun porot söivät, jotta nuo vaaranalaiset matkat tulisivat mahdollisimman nopeasti suoritetuiksi. Näillä matkoilla tosin säännöllisesti syötiin ainoastaan kerran vuorokaudessa ajan säästämiseksi, vaikka sekä oma että muiden kokemus on minulle opettanut, että mitä enemmän nauttii ruokaa, jona tähän vuoden aikaan on tuore liha ja lihaliemi, sitä paremmin kestää pakkasta. Kun liha keitettiin vähällä suolalla, jopa ilmankin, esti lihaliemi janonkin, ja mitä enemmän sitä nautittiin, sitä vähemmän oli tarvis juoda jääkylmää vettä. Totuin siis kotioloissakin syömään vain kaksi vankkaa ateriaa päivässä. Ruokana oli, sekä kotona että matkoilla, talvella linnun-, poron- tai lampaanliha, ja suvella kala, — jollei ottanut vaivakseen vaihtelun vuoksi ampua joko vesilintuja tai riekkoja. Kun talvi raskailla kahleillaan painaa Pohjan valittavaa luontoa, maata, vettä, ihmisiä; kun köyhän kotaa peittää kokonainen lumivuori, — silloin on ruokahalu tietysti suurempi. Sekä kesällä että talvella oli Patientia, muuramet ja suolaruohon lehdet, jotka ovat oivallisina lääkkeinä keripukkia vastaan, ynnä puuron ja lienten kanssa herkkuja, ja pitkällisen lihansyönnin jälkeen talvella ei mikään paremmalta maistunut kuin kevään ensimmäiset harrit, raudut tahi taimenet, kesällä lohi, sekä syksyllä siika ja made. Kesämatkoilla harvoin söin muuta kuin kuivaa ruokaa ja join vettä. Ylellisyyttä oli jo se, jos ateriaksi oli varaa saada viini-, viina- tai rommilasin. Se vähentää janoa ja on se tuntureilla virkistävää sillekin, joka kotioloissa, jossa ruokaileminen on säännöllisempi, panee niihin vähemmän arvoa. Joskus pitkillä kesämatkoilla turmeli pitkällinen sade ruuan; joskus jouduttiin harhaan ja oli pakko kulkea mutkateitä vesistöjen tähden, jonka vuoksi matka piteni ja eväs loppui; tai petti pyssyyn tahi pieneen verkkoon pantu luottamus, josta oli seurauksena puute ja nälkä, jonka jälkeen taas vatsa rasittui liialla ruualla. Eräänä syyskesänä saavuin Inarista Utsjoelle, viivyttyäni matkalla 8 päivää, jolloin en saanut keitettyä ruokaa, eikä minulla vihdoin ollut muuta syötävää kuin vähän kuivattua poronlihaa ja lampaanmaidon juustoa kun tuli liian kova nälkä. Eikä lappalaistenkaan ruokalaitokset Inarissa minua miellyttäneet. Ensi tehtävä kotiin tultuani oli antaa käsky lihavan lampaan teurastamisesta. Maitoa ja Utsjoesta saatua tuoretta lohta ja muuta kalaa oli minulla nyt yllinkyllin, ja huomasin että ensi aterioissa ruokahaluni ei ollut lappalaisten ruokahalua vähempi. Jos joku meidän arvoisista matkustajistamme jonakuna viikkona kärsisi ruuanpuutetta Lapissa, ja sitten pääsisi hyvin varustettuun pöytään, niin luulen, että hänkin lakkaisi ivaamasta lappalaisten suurta ruokahalua.

Marraskuun 21 p:nä aurinko näytti kirkon ja pappilan luona vain puolet teräänsä, eikä sitä senjälkeen näkynyt ennenkuin tammikuun 25 p:nä. Olen sen kuitenkin kerran nähnyt läheisimmältä kummulta tammikuun 22 p:nä, ja lappalaiset sanovat sen nähneensä Jeskaadamin tunturilta saman kuun 18 p. Kuulee usein mainittavan Lapin kolmikuukautisesta yöstä ja sen alituisesta pimeydestä ennen ja jälkeen päivänseisahduksen. Tällä aikaa elämä tosin on uuvuttavaa ja yksitoikkoista, eikä tunnu loppua tulevan noista pitkistä öistä ja melkein lakkaamattomasta pimeydestä, etenkin alakuussa. Kohta päiväntasauksen jälkeen syksyllä pimeys lisääntyy nopeasti, mutta pian on maa lumipuvussa, joka heijastaa valoa, ja hämärää kestää kauvan aamulla ja illalla. Vielä marraskuun lopussa, kun aurinkoa ei enää näe, käy kuitenkin lukeminen 4 — 5 tuntia, ja pimeimpänä aikana, joulukuun 8 p:stä tammikuun 4 p:ään, jolloin harvinaisina päivinä voidaan lukea tai kirjoittaa kynttilää sytyttämättä, käy kuitenkin työskenteleminen ulkona noin 4 — 5 tuntia, jopa joskus koko vuorokaudenkin; onpa joulukuun 22 ja seuraavinakin päivinä jonkunmoinen valo kello 10 ja 11 välillä, jolloin alkaa pimetä, elleivät taivaankappaleet ja revontulet loista. Päivän voi kuitenkin hyvin erottaa yöstä, etenkin sillä, että ainoastaan ensimäisen ja toisen luokan tähdet näkyvät päivällä, jota vastoin vähemmät tähdet ovat näkymättömissä. Puolet pimeätä aikaa kuu valaisee, ja usein näkee tällä ajalla komeita revontulia. Jos taas niitä ei näy, niin taivaanlaelta kuitenkin virtaa jotenkin paljon valoa; ja niinä vuosina, jolloin Mars on maata lähinnä syystalvella, on valaistus tuntuvampi, jonka vuoksi olen kuullut lappalaisten sanovan, että Mars valaisee pienen kuun voimalla. Itse päivänseisauksen aikana jouluna kestää hämärää useita tunteja, ja tammikuun keskivaiheilla, vaikkei aurinkoa vielä näy, saattaa ilman kuunvaloa tai revontulia matkustaa 11 — 12 tuntia vuorokaudessa. Suvella, jolloin aurinko ei 70:nä vuorokautena laske, on yhtämittaista päivää 1,680 tuntia, ja 4 kuukauden ajalla ei tarvitse öisinkään sytyttää kynttilää. Yleensä on siis täällä paljon enemmän valoa kuin päiväntasaajan seuduilla, joissa ei tiedetä hämärästä, vaan on joko täydellisin valo tai paksuin pimeys. Täällä sitä vastoin hämärä hitain askelin valmistaa yötä.

* * * * *

Melkein koko vuoden 1824 olin sairastanut, kuten myöhemmin tulen kertomaan. Loppui kuitenkin sekin vuosisadan pituinen vuosi ja valkeni Uudenvuoden päivä 1825. Talvi oli leudoin mitä tähän saakka Lapissa olo-aikanani oli ollut. Tammikuun 10 p:nä puhkesi päivällisaikaan etelästä kova myrsky, joka teki vauriota muutamiin kirkkokojuihin. Myrsky hiljeni illalla, mutta keskiyöllä puhkesi vielä kauheampi ilma koillisesta. Se toi mukanaan lunta, hirmumyrskyä ja tuulispäitä, ilmakehä väreili, vuoret jylisivät, huoneet ryskyivät ja minusta tuntui kuin olisi asumukseni katto nostettu ja taas pudonnut paikoilleen. Koskemattomalta se kuitenkin näytti myrskyn jälkeen. Rajuilma raivosi monessa paikassa niin kovin, että tuntureilla matkustajat eivät voineet riisua porojansa, vaan jättivät ne ahkioineen oman onnensa nojaan, itse etsien suojaa kivien ja kallioiden takana, vuorenrotkoissa ja jyrkänteissä, joissa heidät lumi äkkiä peitti. Ne lappalaisteltat, jotka olivat pystytetyt aukeille tuntureille, lutistuivat ja vierivät myrskyn mukana tahi peittyivät lumeen. Vaatteet ja ruoka-aineet, joita säilytettiin lappalaisten n.s. lavoilla heidän asuntojensa läheisyydessä, joko kokonaan hävisivät tai löytyivät vasta suuren etsimisen jälkeen. Paimenten jättämät porot hajaantuivat pitkin mantereita. Joen varrella ja kirkonmäellä olevien hirsirakennusten katot turmeltuivat pahasti. Jopa kirkko ja pappilan ulkohuoneetkin, jotka kuitenkin olivat lujemmin rakennetut kuin kalastajalappalaisten tuvat, vahingoittuivat, ja asuntoni oli, sananmukaisesti, haudattu lumeen räystääseen saakka. Lumi oli nyt mainiona suojana akkunoille, jotka myrsky kaiketi olisi muutoin särkenyt, kuten pari kertaa oli tapahtunut edeltäjäni aikana, jonka tähden suurien ruutujen sijaan oli pantu pieniä. Aamulla oli oven edessä 4 1/2 kyynärän korkea lumipenkere, joka minulta sulki ulospääsyn, vaikka ovi oli sisäänpäin avattava. Satunnaisesti oli luonani vieraana entinen kauppias Balk, jättiläiskokoinen mies ja vielä 50 — 60 vuoden ikäisenä väkevä kuin Herkules. Hän piti asiaa leikintekona. "Olen", sanoi hän, "enemmän kuin 30 vuotta elänyt Lapissa ja olen tottunut tämmöisiin pilajuttuihin." Heti tarttui hän suureen rautalapioon ja rupesi sillä luomaan lunta. Pyryilmana lensi kuiva lumi mahtavan miehen jättiläiskäsivarsien heittämänä, eikä kestänyt kauvankaan, ennenkuin hän oli kaivanut aukon, jonka kautta hän hikisenä ja vähän hengästyneenä viskasi lapion palvelijalleni, sanoen hänelle: pidä lopusta huolta! Moiset kinokset, sanoi hän, eivät ole harvinaisia niillä paikkakunnilla, joissa hän oli elänyt. Useat lappalaiskodat peittyivät lumeen. Siten oli suljettuina 2 1/2 vuorokautta neljä, kalastajalappalaisen Antti Lemetinpoika Lillen lasta pappilan läheisyydessä, syystä että ovi oli ulospäin avattava. Vanhemmat olivat matkustaneet Varankiin hankkimaan elatusta, ja ne niukat ruokavarat, jotka jätettiin lapsille, olivat lasketut riittäviksi siksi, kun vanhemmat palaavat. Mutta rajuilma viivytti heidän tuloansa määrättynä aikana. Eräs toimekas lappalainen, Juho Juusonpoika Klockar, joka tiesi vanhempien matkasta, kulki vähän aikaa pyryilman jälkeen Utsjoen laakson kautta, palaten tunturiseuduilta. Hänellä oli runsaasti ruokavaroja ja hän teki nyt pienen mutkamatkan käydäksensä Lillen kodassa katsomassa miten lasten laita oli ja antaaksensa niille apua. Päästyään paikalle ei näkynytkään mitään kotaa, oli vain suuri lumivuori kodan paikalla. Hän rupesi tutkimaan lumikinosta, löysi kodan ja sai räppänästä puhutelluksi lapsia, jotka jo pari vuorokautta olivat olleet ilman tulta ja ruokaa. Hän loi heille aukon, mistä päästä ulos, ja jätti heille runsaasti ruokaa. Eihän moiset rajuilmat kuulu arkielämään, mutta harvinaisinakin ne kuvaavat Lapin oloja.

* * * * *

Harvoin sattuvia tapauksia Lapissa on veronkanto markkinapaikoilla. Tavallisesti lappalaiset suorittavat veronsa kun nimismies käy heidän luonansa, tahi kun satunnaisesti tapaavat nimismiehen. Näin selitti minulle nimismies Högman: "En ole moneen vuoteen pitänyt ylöskantoa markkinoilla, mutta tällä kertaa olen monien ulkomaalaisten tähden tahtonut antaa sille suuremman juhlallisuuden ja arvon." Tämmöisen juhlallisen veronkannon Högman siis suoritti kynttilänpäivän kokouksessa helmikuulla vuonna 1825. Väkeä oli runsaasti ja sen joukossa kainulaisia ja lappalaisia Norjan puolelta. Maanantaiaamuna helmikuun 7:nä päivänä ennusti kirkas aamunkoitto kaunista päivää, ja aurinko nousikin erittäin ihanana. En ollut pariin päivään käynyt ulkona, koska olin ollut ahkerassa kotityössä rahvaan kanssa. Nyt en mitenkään tahtonut olla käymättä raittiissa ilmassa nauttiakseni ensimäisestä auringonpaisteisesta päivästä. Väkikään ei ollut lähtenyt pois, sillä Högman oli täksi päiväksi kuuluttanut veronkantonsa. Utsjoella oloni aikana ei kruununvouti ollut seudulla käynyt. Vaikka olin veron maksusta vapaa, lähdin kuitenkin kantopaikalle, Högmanin kirkkotuvan luo, sillä olin halukas katselemaan tätä juhlallisuutta. Tupa oli sangen ahdas, sentähden ukko oli tantereelle laittanut pöydäntapaisen, jonka taakse hän oli asettunut istumaan jakkaralle, selkä seinää vastaan. Koko lappalaisrahvaan ympäröimänä hän siinä istui leveäsankaiset silmälasit nenällään, puettuna, ei kuten tavallista poronahkaiseen turkkiin, vaan siniseen takkiin, ja edessänsä pöydällä kruununvoudin allekirjoittama veroluettelo. Toimitus sai siten jonkinmoisen virallisen komeuden. Hän tutki tarkoin rahojen leimaa, kasvojen ilme oli mahtipontinen ja liikkeet arvokkaat, mutta kun jokunen tarjosi hopeariksin, kävi katse leppeämmäksi. Rahanlasku on täällä norjalainen. Vähin maksu on yksi orti, noin 24 killinkiä. Mieliala yleisössä oli hilpeä, etenkin kun astui esiin Juho Juhonpoika Wasse, jota tavallisesti kutsuttiin "puolentaalarin Jonnaksi". Syy tähän nimitykseen oli se, että hän puolen taalarin pestistä oli suostunut toisen miehen puolesta lähtemään sotapalvelukseen Wuoreijan linnaan. Nyt hän oli taksoitettu 48 killingistä, siis puolesta taalarista. Kun hän kysyi paljonko hänen tuli maksaa, katosi nimismiehen vakavuus kerrassaan. "Tottahan sen tiedät, puolitaalaria sinun tulee maksaa", vastasi arvokas toimittaja hymyillen. Kun lappalaiset huomasivat, että itse kruununnimismies hymähti, rupesivat hekin ilveilemään. Toiset huusivat, että puolitaalaria oli Jonnalle liian vähän, toiset että se oli liian paljon, ja taas toiset, että puolitaalaria oli ihan paikallaan. Tässä nauraessa sattui pöytä kaatumaan, sillä kun oli vain yksi jalka. Lumi oli kuitenkin tallattu niin kovaksi, että helposti saatiin kootuksi sekä paperit että rahat. Kello 11 e.p.p. oli toimitus suoritettu loppuun.