* * * * *

Helmikuussa 1827 oli Inarissa tavallista juhlallisemmat häät nimismies Högmanilla. Hänen tyttärensä naitettiin varakkaalle tunturilappalaiselle ja saapuvilla oli Inarissa niin harvinaiset vieraat kuin kruununvouti ja tuomari. Siitä syystä nimismies toimittikin pienet kemut. Ne pidettiin käräjähuoneessa, jonne pariskuntakin vihkimisen jälkeen vähäksi ajaksi saapui. Sekä morsiamelle että sulhaselle tarjottiin ryyppy. Selvästi huomasi miten äsken naidut olivat hämillään, jonka vuoksi nimismies, esitettyänsä onnittelumaljan heille, käski heitä lähtemään kotia ja viettämään yönsä hänen asunnossaan. Mutta tuomari halusi nähdä miltä morsiushuone ja morsiusvuode Lapissa näyttivät, ja kun Högmankin arveli, ettei morsiuspari siitä vielä tulisi häirityksi, vei hän meidät sinne. Mutta huoneessa olikin pimeä. Högman astui kuitenkin sisään, viritti kynttilän ja pyysi meitäkin sinne. Huone oli tyhjä. Päresoihtu kädessään hän lähti ulos ja palasi hetkisen jälkeen, viitaten meitä seuraamaan. Nuori pariskunta oli laskeutunut makuulle tuvan ulkopuolelle, seinän ja suuren lumikinoksen väliin, ilman muuta vuodetta kuin lumi, johon olivat panneet lappalaiskintaansa päänalukseksi. Heidän rauhallista untaan ei tahdottu häiritä. Päresoihtu sammutettiin kinokseen, ja kuun valossa tuomari ja me muut katselimme näitä vaatimattomia aviopuolisoja, jotka olivat todistuksena siitä, miten vähän tarvitaan onnellisena ja tyytyväisenä olemiseen. — Semmoinen oli se morsiusvuode, jonka tuomari sai Lapissa nähdä, ja syvästi liikutettuina me poistuimme.

Nuori morsian oli jo täydellisesti lappalaistunut, joka ei olekaan harvinaista semmoisten virkamiesten jälkeläisille, jotka ovat täällä kuolleet, jättäen lesket ja lapset niin köyhään taloudelliseen tilaan, että siirtyminen on mahdoton. Morsian oli mainion Maria Garvoliuksen pojantytär. Tämän muisto oli Lapissa tavallista rakastetumpi ja kunnioitetumpi. Hänestä kuulin jo lapsuudessani, että hän miellytti kaikkia, jotka hänet tunsivat, olivat ne sitten ylhäisiä tai alhaisia, ja ettei ollut ketään, joka ei olisi häntä rakastanut ja kunnioittanut. Kuinka vaivaloiselta tuntuukaan elämä Lapin perillä jokaisesta sivistyneestä ihmisestä, jonka on täytynyt pitemmän aikaa olla siellä, vaikka hän olisi muutoin viihtynyt hyvin sen väestön keskuudessa, ja kuinka onkaan hän halunnut onnellisempiin seutuihin. Tämä nainen on todistanut, että täälläkin voidaan ajan pitkään elää onnellisena ja tyytyväisenä, ja ettei talven pitkänä yönä sivistyneen seurustelun kaipuu ja suuremman mukavuuden vaatimus käy liian suureksi. Hänen itsensä ja hänen pitkällisen oleskelunsa Lapissa sanotaan olleen aiheena Franzénin runoelmalle: "Emelie eli ilta Lapissa".

Maria Garvolius oli Siikajoen rovastin Jaakko Garvoliuksen tytär. Hän oli kasvatettu Tukholmassa, jossa hän joutui naimisiin tukkukauppias Klaus Althinille. Jonkun vuoden perästä jouduttuaan leskeksi, hän meni uusiin naimisiin Turun yliopiston dosentin David Erik Högmanin kanssa. Leivättömänä dosenttina hän päätti, huolimatta sananlaskusta: "ei pidä Lapista leipää hakea, ja Luodosta ja Kajaanista ei vielä ole kukaan palannut", etsiä leipäänsä Lapissa, ja hänet nimitettiin Utsjoen kirkkoherraksi. V. 1766 hän lähti pitkälle matkalleen puolisoineen, joka oli kasvatettu ja elänyt Ruotsin pääkaupungissa, kaukaiseen Pohjolaan. Vaalisaarnamatkalla Siikajoelle, siis vaimonsa nuoruuden kotiin, Högman kuoli 1781 Oulussa. Vaimo odotti viikkoja, odotti kuukausia miehensä palaamista, kunnes hän vihdoin, seitsemän kuukautta miehensä kuoleman jälkeen, sai tietää olevansa leskenä. Peläten että hänelle 8 köyhän turvattoman lapsen kanssa kävisi vaikeaksi hankkia elatusta isänmaassa, hän rakennutti itselleen tuvan Utsjoen kirkon lähelle ja päätti siellä elää loppu ikänsä. Nöyryydellä hän kesti kovan kohtalonsa.

Leskenä ollessaan sai hän tunturiseuduilla vaeltavia norjalaisia lähetyssaarnaajia silloin tällöin saarnaamaan Utsjoen kirkossa ja muutoinkin palvelemaan täkäläistä seurakuntaa, sen ollessa ilman pappia. Hän ei ollut pelkästään lastensa äiti, vaan niiden ainoa turva ja vaalija. Takassa palavan liekin ääressä, joka pimeänä aikana oli hänen ainoana valaistuksenaan, hän lastensa ympäröimänä ompeli itselleen ja niille vaatteita siitä kankaasta, jota hän itse oli kutonut omista kehräämistään langoista. Saman tulen ääressä hän valmisti perheen aterian niistä kaloista, joita vanhemmat lapset olivat tuoneet läheisestä järvestä, tai riekoista, jotka olivat heidän ansoihin tarttuneet.

Eräänä pimeänä talvi-iltana, hänen istuessaan lapsiensa ympäröimänä, huudahti yksi niistä: "Äiti! vieraita tulee, kuulen poronkellonääntä". Tietystikin lapset juoksivat ulos, tiedustelemaan, ketä oli tulossa. Äiti yksin, nuorin lapsi sylissään, jäi tupaan ja asettui akkunan viereen katselemaan tulevia. — Toinen lapsi toisensa perässä tuli sisään ilmoittamaan, että matkustajat olivat "meidän ihmisiämme", ja vanhin tytär tietää mainita, että yksi siellä ulkona puhuu ruotsia. Äiti kiirehtien asettaa rukin syrjään ja virittää kynttilän. Arvattavasti he tulevat Suomesta, hän sanoi, ja käski vanhinta tytärtään Loviisaa menemään vieraita vastaanottamaan. Loviisa lähtee, asettuu pulkan ääreen, niiaa miten osaa, mitään sanomatta, sillä lappi oli ainoa kieli, jota hän oikein osasi. Äiti sillä välin astuu kynttilä kädessä porstuaan ja sanoo vieraat tervetulleiksi. Mutta kuinka hän hämmästyykään, kun hän huomaa toisen matkustajista olevan entisen ihailijansa, joka kiittäen ystävällisestä kutsusta samassa astuu porstuaan, ulkomuodoltaan ja esiintymiseltään tosin melkoisesti muuttuneena. Entinen ihailija oli maisteri Heikki Sund, äsken nimitetty Utsjoen kirkkoherra. Nuorempana oli hän kosinut Mariaa, mutta vaikka Högman silloin pääsi etusijalle, oli Sund yhä häneen kiintynyt. Tästä vastoinkäymisestä hän kuitenkin oli siksi pahoillaan, että päätti pysyä naimattomana koko elinaikansa. Mutta kun Maria nyt oli leskenä ja jäänyt Lappiin päätti Sund luopua edullisesta kappalaisen virastansa Kemissä, haki ja sai silloin avoinna olevan kirkkoherranviran Utsjoella, johon hän nyt oli saapunut. Sanotaan, että hän vielä samana iltana kun hän tuli toisti entisen pyyntönsä, johon turvaton leski nyt ilokyynelin suostui ja kiitti Jumalaa, joka oli hänelle ja hänen lapsilleen avun lähettänyt. Onnellinen vaikka jo ijäkäs ylkä oli varmuuden vuoksi, ja jotta ei syntyisi esteitä, tuonut muassaan papin, sittemmin Kuivaniemen pitäjänapulaisen Isak Snellmanin, joka sekä kuulutti avioliittoon vanhan morsiusparin, että yhdisti heidät kirkon siteillä. Hääpäivänä oli morsian puettu samaan Tukholmassa valmistettuun pukuun, jossa hän 20 vuotta sitten oli morsiamena seisonut. Tätä morsiuspukua, jonka vertaista tietysti ei oltu Utsjoella ennen nähty, pidettiin siellä ihmiskäden suorittamana ihmetyönä. Paitsi naispuolisia vieraita oli häihin kutsuttu useimmat isännät Utsjoelta ja Inarista, ja ani harva oli jäänyt tulematta tähän tilaisuuteen, jossa arvossa pidetty Maria oli sekä morsiamena että emäntänä. Tila ei myöntänyt kaikkien olla yhtaikaa huoneissa, jonka tähden tarjoilu kauniina talvipäivänä oli osaksi suoritettava taivasalla. Sekä miehet että naiset kiittivät Jumalaa ja äsken vihittyjä, sekä iloitsivat kun taas saivat rakkaan pastorinlesken pappinsa rouvaksi. Snellman, joka oli tullut tänne vihkiäksensä hyväntekijänsä ja kasvatusisänsä, jäi tänne kahdeksi vuodeksi apulaiseksi, ja sai palkinnoksi vanhimman tyttären, jonka jälkeen hän lähti Lapista. Kunnianarvoisa isäpuoli antoi lapsille sekä kodissa että koulussa parhaan opetuksen, mikä papille Utsjoella on mahdollinen antaa. Näistä kahdeksasta lapsesta ei jäänyt Lappiin kukaan muu kuin vanhin poika, joka, elettyään enemmän kuin 10 vuotta kaupungissa, palasi tänne mieltymyksestä lappalaiselämään ja lappalaistyttöön, jonka hän nai. Hän elää täällä lappalaisen tavoin, ja kasvattaa lapsensa lappalaisiksi. Hänen tyttärensä, eli Maria Garvoliuksen pojantytär, oli nyt vihitty morsian.

Kolmannen miehensä kanssa eli arvossa pidetty rouva täällä vuoteen 1793, jolloin mies sai Iin kirkkoherran viran ja muutti sinne sekä kuoli Iissä 1797. Leski lienee aina sanonut että onnellisimmat päivänsä olivat Utsjoella. Nuorin tytär joutui naimisiin Kuusamon kirkkoherran Eero Castrénin kanssa. Äiti oli kyllä kolmannen miehen kuoltua varakas leski, mutta ilolla hän muutti tyttärensä kanssa kolkkoon Kuusamoon, jossa onnellisena eli viimeiset vuotensa, kunnes 1808 päättyi hänen vaiherikas elämänsä.

Maria Garvolius on kaunis esimerkki siitä, kuinka jalo ja altis luonne, jonka sivistys ei ole kiero, saattaa tottua elämään maassa, jossa ei löydy mitään keinotekoista sivistystä, jossa pisin yö kestää yli kaksi kuukautta, jossa linnut ja muut pienet eläimet useinkin jähmettyvät ja kuolevat viluun, jossa usein puuttuu elämän yksinkertaisimmatkin mukavuudet, jossa pitkät syysillat masentavat mielen, ja jossa talvisin ainoastaan silloin kun kuunvalaistus tekee päivän ja yön yhdenvertaisiksi rohjetaan lähteä kodista ulommaksi; mutta jossa toiselta puolen ei tiedetä pahansuonnista, kateudesta, vihasta tai ihmisten väkivallasta, jossa toinen ihminen ei riitele toisen kanssa, ja jossa harvoin kuullaan luonnon niukkaa kättä valitettavan.

Hänen vanhimmalla pojallaan, nimismies Högmanilla, oli hänelläkin monivaiheinen elämänura. Isänsä kuollessa hän oli vain kymmenvuotias. Häntä opetti ensin kodissa isäpuoli, mutta vähällä menestyksellä, ja senjälkeen osaksi yksityisopettajat, ja osaksi luki hän Tornion koulussa. Sielläkin hän edistyi hitaasti, jonka, vuoksi hänet lähetettiin Tukholmaan, ja pantiin puusepänoppiin. Tässä ammatissa, johon hän jo lapsena osoitti sellaista taipumusta, että hän äidin tupaa rakennettaessa otti tehokkaasti työhön osaa, hän siihen määrään edistyi, että hän oli monia kumppanejansa etevämpi. Oltuansa vuoden Tukholmassa, jossa häntä, koska hän oli roteva ja kaunis mies, tuontuostakin koetettiin pestata sotaväkeen, hän halusi takaisin kotimaahan, johon palasikin, ja pääsi parin vuoden päästä apulaiseksi kauppaliikkeeseen Torniossa. Siihen häntä pidettiin erittäin pystyvänä, kun hän tunsi Lapinmaan, jonne Tornion kauppamiehet siihen aikaan möivät melkoisesti tavaraa, ja jonne he sentähden usein tekivät kauppamatkoja. Hän hoitikin isäntänsä asioita siksi hyvin, että hän sai siihen aikaan tavattoman korkean palkan, 150 hopeariksiä. Myöhemmin hän oli useita vuosia pehtorina Kengiksen rautatehtaalla Länsipohjassa. Talvella 1800, kun hän kauppa-asioissa oleskeli Utsjoella, hän kihlasi varattoman lappalaistytön ja nimitettiin Utsjoen nimismieheksi 10 riksin vuosipalkalla. Tätä virkaa hän hoiti 30 vuotta. 1830 hän sai virkaeron ja 85 hopearuplan eläkkeen. Edellämainitun vaimonsa kanssa hänellä oli kuusi lasta, nyt kaikki täysikäisiä ja useimmat naimisissa. Vanhin pojista rupesi isän suostumuksella 18 vuotiaana minulle rengiksi. Hän oppi kirjoittamaan, oppi suomea ja vähän ruotsia, ja otettiin lappalaisten pyynnöstä katekeetaksi Utsjoelle, jota tointa hän hyvin hoiti.

Leskeksi joutuneena Högman nai uudestaan, nytkin lappalaisnaisen, jolle niinikään syntyi useita lapsia. Sekä nämä että lapset ensimäisestä avioliitosta puhuvat yksinomaan lappia, ja ovat kaikki lappalaisiksi kasvatetut. Yksi Högmanin veljistä asuu etelä-Ruotsissa. Hän on laivankapteeni ja johti muun muassa 1830 erästä laivaa Austraaliaan, joka oli ensimmäinen retki, mikä Ruotsista tehtiin tuohon kaukaiseen maahaan. Kun tämä veli halusi saada yhden tahi pari hänen pojistansa luoksensa, hankkiaksensa heille kasvatusta, vastasi Högman, että hänellä, muistaen kuinka paljon lapsi oppimisen aikana saa kärsiä, ei ollut sydäntä suostua veljen tarjoukseen; "ja sitä paitsi en suo, että lapsistani tulee puolioppineita; sillä puolioppinut tuntee aina puutteensa, mutta sitä ei huomaa se, joka ei ole mitään oppinut; ja uskon että lapsistani tulee onnellisia lappalaisia, kunpa vaan eivät pääse tilaisuuteen oppia enemmän kuin mitä semmoiset tarvitsevat."