Onnettomuudeksi hänen molemmat vaimonsa olivat niitä lappalaisnaisia, jotka eivät synnyttämisen jälkeen toivu, ennenkuin taas ovat raskaina. Siinä raihnaudentilassa ovat he olleet siksi heikkoja, etteivät ole voineet olla liikkeessä. Semmoisissa ja muissa vastahakoisissa oloissa hän on pysynyt iloisella mielellä ja hellästi hoitanut sairaita vaimojaan. Kaksi kertaa hän on tulipalon kautta menettänyt omaisuutensa. Nyt hän on taas, paikallisiin oloihin katsoen, toimeentuleva mies, ja omien sanojensa mukaan hän säilyttää säästöjänsä kovana rahana vuorissa, jossakin paikassa, jonka tietää ainoastaan hän ja hänen vaimonsa. Mutta varallisuudestaan huolimatta hän pienestä palkkiosta ottaa rakentaaksensa lappalaisille hirsihuoneita. Samoin on hän omin käsin rakentanut oman asuntonsa siihen kuuluvine ulkohuoneineen. "En harrasta mitään", sanoi hän, "niin lämpimästi, kuin että lappalaiset vapautuisivat varsin epämukavista ja epäterveellisistä turvekojuistaan, jotka ovat omiansa ainoastaan eläimille, ja saataisiin näistä hökkeleistä ihmisasuntoihin". Tässä kauniissa ja ihmisystävällisessä tehtävässään hän onnistuikin niin hyvin, että noin neljästäkymmenestä kalastajalappalaisesta, joita on Utsjoella, ainakin 30 talvisin asuu hirsirakennuksissa, vaikka pitävät turvekojunsa suvisin sopivampina, koska kuumuus hirsihuoneessa on heille liian rasittava. Tätä nykyä kykenee jo moni lappalainen itse rakentamaan ja sisustamaan asuntonsa.

* * * * *

Kuten lukija tietää kävi minun luonani sivistyneitä norjalaisia joskus useitakin vuodessa. Kotimaasta sitä vastoin olin saanut vastaanottaa ani harvan. Vuosi 1826 oli siinä kohden onnellisempi, sillä silloin oli minulla ilo nähdä useita matkustavia maamiehiäni täällä pohjoisessa. Ensin saapunut, valtioneuvos Sjögren, ilahutti minua seurallaan suurimman osan tammikuuta. Heinäkuussa saapuivat ylimaanmittari Berger, taloustirehtööri Ekström ja postimestari Hildebrandt. Heillä oli tehtävänä olla osallisina rajanjärjestystyössä Norjaa vastaan, ja piti heidän sitä varten tavata Kolmesoivve-Maddakietsassa rajakomisarjukset, jotka olivat everstluutnantti Galemin Venäjän ja everstluutnantti Mejlender Norjan puolesta. Mainittujen rajakomisarjusten piti sen ohessa korkeiden valtojen kesken jakaa n.s. "faellesmaa", yhteismaa, jota kumpikin valtakunta ennen muinoin omakseen vaati, mutta Kuolan viranomaiset pitivät kuuluvana yksinomaan Venäjälle. Työ oli aljettava jo v. 1825, mutta sattui esteitä, jonka vuoksi vasta 1826 ryhdyttiin tositoimiin, joita jatkettiin vielä 1827, mutta ottamatta huomioon meidän lappalaisten oikeutta kalastamiseen Jäämeren rannikolla. Suomen lappalaiset suljettiin pois merestä, jossa niiden esi-isät, kuten tiedetään, ovat 400 vuotta kalastelleet. Tämän oikeuden oli heille vahvistanut suuriruhtinas Vasili kirjeellä, päivätty Moskovassa heinäkuussa 1517, josta Vuoreijan lääninkonttorissa löytyy näinkuuluva käännös:

"Suurivaltaisin Herra Vasili Jumalan armosta kaikkien Ryssien tsaari ja herra y.m. — — — Minä suurivaltaisin herra olen armossa säätänyt, että kun meidän verovoutimme saapuvat lappalaisten luo Lapissa kantamaan meidän verojamme, silloin tulee toisen voudeistamme käydä Kantalahdessa ja Babinitsassa ja Lottoserissa ja Sunielissa ja Newdamassa ja ylisessä Inarissa ja Utsjoella ja Vuoreijassa ja Norjan seudussa — — — Niinikään olen armossa suonut heille järvirantaa Patsjoesta Umbaan saakka; tällä heidän rannallaan älkööt rohjetko kalastaa tai elinkeinoa harjoittaa karjalaiset, nowgorodilaiset tai ruotsalaiset tai kukaan muu."

Mutta kun rajaa nyt käytiin järjestämään, ei kukaan valvonut Suomen lappalaisten oikeutta; ja kun minä komisariuksille huomautin, että tämä oikeus oli rajankäynnissä huomioon otettava, vastattiin minulle, että niiden oikeus ei nyt tule kysymykseen. Kun lisäksi muistutin, että heidän ikivanha oikeus Jäämeressä kalastamiseen toki olisi pysytettävä, vastattiin: "pitäkööt sen sitten". "Se olisi kuitenkin otettava pöytäkirjaan", minä intin, mutta sain vastaukseksi: "siitä ei ole meille annettu mitään ohjeita"; ja sillä sitten oli päästy tuosta tärkeästä ja raskaasta kohdasta rajankäynti kysymyksessä.

Silloiselle ministerivaltiosihteerille, paroni R.H. Rehbinderille lähetetyssä kirjeessä, johon liitin "kertomuksen Utsjoen pastoraatin nykyisestä tilasta ja ehdotuksia sen parantamiseksi", olin jo v. 1822, pelastaakseni tämän tunturikansan oikeuden, huomauttanut hänelle Norjan pyrinnöistä saada muka vanhan nautinto-oikeuden perustuksella herruuden sillä kapealla rannikolla, joka on Arkangelin läänin luoteisin osa, ja jonka luovuttamisesta Norjalle on seurauksena Suomen ja Venäjän Lapinmaan riutuminen.

Kun mainitsen, että posti saapui heinäkuun 15 päivänä ensi kerran tänä vuonna (1826), pitävät ne, jotka saavat sen joka viikko, ehkä sitä vähäpätöisenä muistiinpanona. Mutta minusta karkoitti ilo ja uteliaisuus unen aamuun saakka.

Heinäkuun 25 p:nä, joka oli kaunis ja lämmin, päätin lähteä Tenojoelle katselemaan joen kulkua jyrkkien rantojenpa välissä. Tarkotuksena oli sen ohessa käydä Aimiossa, lähellä joen suuta, jota ennen kristinuskontuloa käytettiin hautausmaana. Pari tuntia kuljettuani saavuin paikalle ja ihailin seutua sekä joen tyyntä kulkua. Silloin näin veneen, jota sauvottiin ylöspäin. Siis ihmisiä; onpa hauska tavata heitä. Myöskin yläpuolella näin veneen, ja molemmat laskivat maihin siihen paikkaan, jossa seisoin, soutajat kun olivat jo kaukaa minut huomanneet ja tunteneet. Tässä olisi paljon sopivampi ja hauskempi papin asua, sillä täällä on pitkin suvea liikettä, ja kaduin, etten ollut tänne hankkinut itselleni suviasuntoa, johon lappalaisetkin olivat minua kehoittaneet; mutta nyt se oli myöhäistä. Syynä miksi pappilaa ei rakennettu tänne sanottiin olevan sen, että porolaidun ja metsä on parempi Utsjoella. Nyttemmin, kun Tenojoen rannat tulevat yhä enemmän asutuiksi, olisi papin asunto ainakin suviaikaan sopivampi Tenojoen kuin Utsjoen varrella. Oli jo ilta kun saavuin kotia penikulmia käytyäni.

Seuraavana päivänä lähdin läheisyydessä olevaan Pahdanpäähän eli Pakteoivelle, joka on jyrkkärinteinen tunturikunnas, jossa muutamia vuosia sitten olin luullut huomanneeni jonkinmoisen muinaisten käräjien istumapaikan. Täällä oli suuria 1 1/2 à 3 kyynärän läpimittaisia kivilohkareita asetettu piiriksi ja pieniä kiviä pantu kaltevan puolen alle tueksi, etteivät suuret vierisi syvyyteen. Kun ensikerran 1820 kävin tässä paikassa en aavistanutkaan, että ihmiskäsi oli näitä kiviä asettanut, enkä niitä huomannutkaan ennenkuin suomalainen palvelijani Tuisku osoitti niitä minulle, sanoen niitä paholaisen työksi. Tuisku oli tullut muassani Rovanniemestä nikkarina, muurarina ja seppänä, ja oli muka paljon tietävänä miehenä myös perehtynyt muinaiskansan tapoihin. Hän oli mies, josta saattoi sanoa: kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee. Hän oli palvellut pikenttinä, lukkarina, seppänä, muurarina, sorvarina, nikkarina, lasinleikkaajana y.m. ja minä otin hänet mukaani korjaamaan asuntoani. Nauroin nyt hänen tuumillensa, ja kun hän halusi vierittää muutamia näitä kiviä jyrkänteen alla olevaan veteen, en sitä kieltänyt. En ymmärtänyt silloin, että tässä hävitin muinaismuiston, mutta olen nyt hyvilläni siitä, etten sallinut hänen vierittää alas enemmän kuin pari kolme näitä sammaltuneita kiviä. Toistakymmentä oli vielä paikallaan kun lähdin paikkakunnalta. Moiset kivenasettamiset eivät ole harvinaisia tunturijyrkänteillä Varanki- ja Tenovuonon seuduilla. Tunturilla Länsi-Tenossa löysin ympyrän, jossa kivet olivat suunnattoman suuret. Niissä on monta siksi suurta, ettei niitä saisi liikutetuiksi kymmenen hevosen voimalla, eivätkä muinaismuistojen tutkijat olekaan yksimielisiä siitä, ovatko nämä kivimuodostukset luonnon vaiko ihmisten tekemiä.

Pahdanpään kivimuodostusten alapuolella, kun turvesuosta, lähempänä vedenpintaa, kaivoin siellä kasvavan harvinaisen kasvin, tapasin useissa paikoissa syvässä turvesuon alla hiiliä, ja kun tätä sovittelin rahvaan perintötarinoihin, että paholainen muka muinoin oli asunut tässä vuoressa, ja että häntä täällä palveli joku muinainen kansa, sain siitä aiheen otaksua, että tässä on ollut uhripaikka, ei kuitenkaan lappalaisten, vaan jonkun toisen kansan, luultavasti Gööttien, joko ennen lappalaisia tai sen jälkeen kun ne olivat maahan tulleet. Ne, jotka täällä tuomittiin uhrattaviksi, oli kai poltettu tai syösty jyrkänteeltä kuiluun.