* * * * *

Nukahdettuani hieman päivän ponnistusten jälkeen, herättivät minut yöllä 27 p. heinäkuuta vastaan tervetulleet vieraat, piirilääkäri Deutsch Torniosta ja hänen seuralaisensa, kaksi kasvitieteen harrastajaa, herrat Heikel ja Deutsch. Tohtori Deutsch matkusti järjestämässä rokotustointa täällä perimmäisessä Pohjolassa. Hän teki kuitenkin havaintoja kaikilla luonnontieteen aloilla. Sentähden, vaikka olinkin jo käynyt paikkakunnan korkeimmalla tunturilla, Rastekaissella, en voinut itseltäni kieltää huvia vieläkin tässä miellyttävässä seurassa käydä tällä Itä-Lapin valtavimmalla tunturilla, joka kohoaa 2,700 jalkaa merenpinnan ja 900 jalkaa puurajan yli. Täällä tapasimme useita tunturikasveja, joita ei löydy Suomessa muualla kuin Lapissa.

Mutta vieläkin korkeammalle, kuin missä tämä kurja kasvullisuus viihtyy, kohottaa tuo lappalaisten muinainen jumala otsansa. Sen alastomilta huipuilta, joilla ei tavata muuta kasvullisuutta kuin kurtistuneita sammalia, näkee pohjoisessa ja luoteessa mahtavan valtameren, sekä Tenojoen toisella puolella tuon alastomuudessaan muhkean Jeskaadam tunturin noin 3—4 penikulman päässä. Melkoisesti lähempänä on Rastekaissen kaksoissisar, Geinokaisse, jonka huippu kohoaa melkein yhtä korkealle merenpinnasta kuin Rastekaisse. Pitkin vuorten alastomia rinteitä valuu joukko vuoripuroja, joiden kohina auringon korkeimmillaan ollessa kuuluu kovemmin kuin toisina vuorokauden aikoina. Alempana niiden karut rannat pukeutuvat viheriäiseen, ja ne kiitävät sitten tuuheiden lehtojen läpi, tuhansien lintujen viserrellessä, kunnes vihdoin sukeltavat Tenojokeen. Ilma oli tyyni ja taivas selkeä. Linnut ja hyönteiset olivat nousseet aina puurajaan saakka, riemuitakseen ylänkömaan suvesta ja nauttiakseen sen alastomista vuorista ja laaksojen kauneudesta, kierrellessään vuoren rinteillä ja ikäänkuin ympäröiden sitä viheriöillä vöillä. Latjis- ja Porsanger-vuonot lepäsivät peilikirkkaina, Tenojoki kimalteli elohopeasuonena, joka milloin katosi kallioiden ja puiden taa, milloin taas ilmaantui kiiltävine pintoineen. Sekä Rastekaissen että Geinokaissen huiput ovat paksun soran ja kuutilokivien peitossa. Ja vaikka ei näy jäkäliä eikä ruohoa, tavataan kuitenkin porolaumojen jälkiä, porot kun lappalaisten sanojen mukaan pakenevat tänne poropaarmoilta suojaan.

Astumiseen pallon puoliskolle — siltähän näyttää Rastekaisse pohjoispuolelta — tarvitaan aikaa, kärsivällisyyttä ja hyviä voimia. Sillä sauva kourassa täytyy raataa eteenpäin kallioiden lomitse tai niiden ylitse, laaksojen, kunnaiden ja kiemurtelevien, osaksi kuivettuneiden, osaksi juoksevien purojen ja ojien poikki. Vuoren huipulla on pieni tasanko. Täältä silmäillessä seutua ei herää hymyilevän hempeyden vaan kunnioitusta herättävä ja juhlallinen tunnelma. Tälle tasangolle on pystytetty kolmesta päällekkäin ladotusta kivestä pylväs, muistoksi mainehikkaan kasvitieteilijän professori G. Wahlenbergin käynnistä täällä vuonna 1802. Kaksi samanlaatuista pylvästä ovat lappalaiset sittemmin pystyttäneet, toisen minun käyntini elokuun 18 p:nä 1822, ja toisen rovasti Deinbollin saman kuun 19 ja 20 p:nä käynnin johdosta. Hän oli minun kanssani sopinut yhtymisestä täällä elokuun 18 p:nä, mutta matka Latjivuonosta kävikin hitaammin kuin oli luultu, niin ettemme toisiamme kohdanneet täällä. Ikuista lunta ei tavata tällä tasangolla, sillä jo talvella myrsky lakaisee pois lumen suuremmaksi osaksi, ja loput sulaa ainakin heinäkuussa. Syyskuussa 1820, jolloin ensikerran aijoin astua vuoren huipulle, esti lumipyry sen. Silloin kuljin tunturilla useiden sylien paksun jään yli. Matkaoppaani hakkasi jäätä usean kyynärän syvyyteen. Noin korttelin syvällä huomattiin pieni railo, josta näkyi että jääkerros oli lisääntymässä ja karttui uusilla kerroksilla. Pari tänne eksynyttä perhosta oli ainoat elävät olennot täällä. Omituista oli nähdä pilvien, kun eivät jaksaneet nousta vuoren yli, sijoittuvan ikäänkuin lumivaippoina vuoren kylkiin, ja suuremmoista nähdä ja kuulla miten lumivyöryt ukkosen pauhinalla syöksyivät kuiluihin. Pieni lampi, jonka luona kävin elokuun 18 p:nä 1822, oli puoleksi jään peitossa, ja minulle sanottiin, ettei se puoli koskaan sula. Mutta sittenkin oli siinä kaloja, kuten tavallisesti pienimmissäkin tunturijärvissä, semmoisissakin, jotka suvilla kuivuvat. Kysymykseeni, kuinka on mahdollista että kaloja löytyy semmoisissa vesisäiliöissä, eivät lappalaiset tietäneet vastata muuta kuin, että niihin on kalanmätiä tuoneet vesi- ja muut linnut, ja että nuo pienet kalat olivat vain saman vuoden sikiöitä. Mutta kun minä näissä 6 à 8 tuumaisissa rauduissa — muita kaloja emme täällä nähneet — huomasin jotensakin lujan luurakenteen ja yhdessä mätiäkin, en voinut yhtyä lappalaisten mielipiteeseen, vaan luulen että ainakin osa kaloista on vanhempia, ja että näissä lätäköissä, jotka sitä paitsi joka talvi jäätyvät pohjaa myöten, kalat tunkeutuvat jonkun vesisuonen kautta vuoreen ja tulevat taas keväällä sieltä ulos. Ne olivatkin väriltään tummemmat kuin tavalliset tunturiraudut.

Tunturin juurella olivat lappalaiset muinoin palvelleet ilman jumalaa Saaraa eli Sahraa, jolla vielä tänäänkin luulevat olevan kyvyn saada aikaan myrskyä ja pyryjä, jos ken rohkenee mainita tämän hänelle pyhitetyn kallion nimeltään tai siitä puhua epäkunnioittavasti. Ja täälläkin, kuten monessa Suomen seudussa, jossa löytyy korkeita vuoria, mainitsee taru, että Rastekaissellakin on tavattu laivan köli. Oppaani luuli, että hänen vanhempi veljensä, jos hän olisi ollut oppaana, olisi voinut osoittaa minulle sen paikan, missä se vielä on nähtävänä. Lieneekö tämä tarina yhteydessä sen kanssa, että vuorilla, sillä korkeudella jossa nyt tavataan ainoastaan pitkin maata matelevia koivuja, voi, kuten minulle tapahtui v. 1822, noin 1700 à 1800 jalan korkeudessa tavata paksuja honganjuuria.

Elokuun 21 p:nä ystäväni lähtivät etelään, ja minä seurasin heitä Inariin suvijumalanpalvelusta pitämään. Ensi yösijamme saimme lappalaiskodassa, jonka ovi oli vain 1 1/2 kyynärää korkea, ja siellä saimme ankarasti taistella hyttysiä vastaan.

Kylläpä onkin Lapissa runsaasti hyönteisiä, joita kauniina suvipäivinä voi nähdä niin sakeassa, että ne, sananmukaisesti, pimentävät ilman. Sääsket ja paarmat ovat sekä ihmisille että elukoillekin tuskallisimmat. Siitä huolimatta odotetaan halulla niiden tuloa keväisin, ja kyllä niitä kauvemminkin pidettäisiin, sillä niiden tulo ennustaa suvea ja niiden lähtö syksyä. Poropaarma, ampiaisen kokoinen, kiusaa ainoastaan päiväpaisteessa niitä vastaan turvattomia poroja. Kun ilma on pilvinen, ei niistä tiedetä. Mutta heti kun aurinko paljastuu kuuluu niiden surina, ja yksi ainoa paarma riittää jo kauhistuttamaan koko porolauman. Niitä on kahta lajia. Toinen laskee munansa poron selkään, läpeen, jonka se takapuolessaan olevalla pistimellä kaivaa kullekin munalle erikseen. Toinen laji laskee munansa poron sieramiin. Näiden itikoiden kiusaamina porot pakenevat Jäämeren rannoille tai tunturivuorille, tahi myös ankarasti savuavien nuotiotulien ääreen. Paarmojen kiusaamina kotielukat laihtuvat, lehmät ehtyvät, ja karvaton iho ajettuu. Lappalainen niitä sietää, ylistäen suvea. Uutisasukas voitelee kasvonsa pikiöljyllä, kun sitä on, mutta hänkin on hyvillään niitä nähdessään; sillä niin kauvan kuin niiden surinaa kuuluu on hänellä hyvä heinäilma ja hyvän vuoden toivo.

Jouduttuamme Petsikkotunturille rupesi jo hämärtämään ja satelemaan, jonka tähden yövyimme tunturilla, ilman tulta, kun puita ei näkynyt. Yöllä kuitenkin selkisi, ja vaikka kosteus oli tunkeutunut ruumiiseen nousimme aamulla terveinä. Aamu oli viileä ja hyttyset olivat kadonneet. Tietä parhaiten tunteva lappalainen pantiin oppaaksi. Hänen jälessään piti meidän kulkea, ja muut lappalaiset seurasivat kummallakin puolellamme ja takanamme. Kaikki pitivät meistä huolta kuten silmäterästään, ja tulimme ajatelleeksi, että lappalaiset olivat meidät asettaneet kuten Ranskan kenraali Friant sotaväkensä Egyptin retkellä kun vihollinen äkkiarvaamatta hyökkäsi sen kimppuun ja hän kiireesti komensi: "Divisiona neliöön, aasit ja oppineet keskustaan", vaikka emme juuri tahtoneet lukeutua kumpaankaan lajiin. 24:nen päivän iltana saavuimme Martti Pietarinpoika Paadarin asuntoon. Hänen kotansa oli isompi kuin tavalliset kodat ja tuntui hyvältä siellä oleskeleminen. Ainoastaan kolme lasta oli kotona, kun vanhemmat olivat kalastamassa. Vanhin lapsi, 15 vuotias tyttö, otti meidät vierainaan vastaan. Hänen aitassaan ei ollut muuta kuin kuivaa kalaa. Joku verkko oli hänelle jätetty, ja niillä hän sai muutamia kaloja, joita hän pettuun sekoitettuina keitti velliksi. Paitsi 10 lammasta ei perheellä ollut yhtään elukkaa. Vaikka lähimpään naapuriin oli useita penikulmia, eikä tyttö ollut moneen viikkoon nähnyt muita ihmisiä kuin pienet siskonsa, oli hän iloinen ja puhelias, eikä pelännyt harvinaisia vieraitaan, kun hän tunsi minut. Kun häneltä kysyttiin oliko ikävä, piti hän sitä kummallisena kysymyksenä; mikä ikävä olisi, kun on kotonaan ja on ruokaa. Lähdimme taas matkaan. Mutta tohtori Deutsch oli vilustunut ja sairastui eräässä lappalaiskodassa. Hän vakuutti kuitenkin suoriutuvansa vuorokaudessa, ja saattoihan luottaakin niin taitavan lääkärin lausuntoon; mutta sangen levottomalta minusta tuntui, kun minun täytyi lähteä, joutuakseni määrättyyn kirkkokokoukseen ja jättäen siten sairaan ja hänen kumppaninsa. Inarissa tapasimme taas toisemme, tohtori kokonaan terveenä. Hän on kaiketikin ensimäinen lääkkeillä varustettu oppinut lääkäri, joka ikinä on ollut näillä seuduilla. Jokainen, joka luuli itsessään tuntuvan vähintäkin vammaa, tahtoi päästä hänen puheilleen. Mutta kun useimmat potivat leiniä ja luuvaloa — yhdessä oli pitaali — niin ei apu ollut mahdollinen. Hyvälle lääkärillemme, joka oli matkasta uupunut, olisi kyllä lepo ollut tarpeellinen, mutta lakkaamatta kulki vain avunetsijöitä. Säälien tohtoria annoin soittaa kelloja rukoukseen jo kello 9, vaikka muulloin soitetaan sunnuntain iltana vasta klo 10. Sen jälkeen kaikki lähtevät levolle. Tohtoriin, vaikkakin hän oli musikaalinen, vaikutti voimakkaasti Inarilaisten kirkkoveisuu. Hän sanoi siitä jo kuulleensa ennenkin, mutta ei ollut uskonut, että tämä luonnollinen kyky oli heillä niin suuri ja äänet niin kirkkaat ja taipuvaiset. Hän kuuli satoja ääniä ja hänestä se tuntui yhdeltä. Taide ei voisi, sanoi hän, saada sitä täydellisemmäksi ja sopusointuisemmaksi. Eikä hän laiminlyönyt yhtäkään rukoushetkeä Inarissa.

Kun lappalaiset tiistaina lähtivät, valmistautuivat rakkaat vieraanikin matkaan. Minä seurasin heitä Inarijärven yli Auveljoen suuhun, hedelmällisimpään paikkaan näillä seuduilla, joka sentähden on tärkeä kasvi- ja hyönteistieteiden tutkijoille. Täällä tapaa ensimäisiä kuusia, ja penikulman päässä kuusimetsät eivät enään ole harvinaisia. Vieraitteni piti täältä lähteä etelään. Minun täytyy jäädä, kaivaten. Tohtori laski lepäämään ja virvoitti itseänsä viinimarjoilla kuvitellen jo olevansa etelässä. Viinimarjat ja maamuuraimet eivät kuitenkaan joka vuosi kypsy, mutta tänä vuonna kypsyivät Utsjoellakin. Me nuoremmat lähdimme tarkastamaan seutua korkeammilta paikoilta. Jätimme siis tohtorin suloiseen lepoon ja mietelmiinsä ja nousimme läheiselle kukkulalle. Sieltä näimme ihanan Auveljoen laakson aina kaukaisiin tuntureihin saakka, joissa joen lähteetkin ovat; ja se kaunis paikka, johon olimme jättäneet tohtorin, näkyi nyt pienenä täplänä tuolla alhaalla. Taivasta tavoittelevat tunturit, joilla talvi ja kesä jo taistelivat, lähettivät meille silloin tällöin virvoittavan puuskan. Toisella puolella näkyi tuo suuri järvi lukemattomine saarineen. Joki, joka sillä puolen oli leveä ja virtasi tyynenä, tosin viljelemättömien mutta ruohoisten ja viljelykseen kelpaavien maiden halki, kapeni tunturien läheisyydessä, mutta siellä olivat rannat karuja. Laskeva aurinko pakotti meidät lähtemään paluumatkalle, ja tähtitaivas kimelsi jo kirkkaana, kun nousimme sille korkealle kunnaalle, jolla asui Tuomas Kyrö. Tämän uutisasukkaan vaiheet, jotka ovat kuvaavia monelle muullekin samanlaiselle, ovat tässä kirjassa jo laajemmin kerrotut.

Vihdoin löi se hetki, jolloin täytyi erota rakkaista vieraistani. Sydämelliset jäähyväiset sanottuansa, ja kun saattajat olivat nostaneet kantamuksensa selkäänsä, lähdettiin. Katselin herkeämättä niin kauvan kun heitä näkyi, mutta kun ei enään näkynyt muuta kuin korkeat hongat, ryhdyin minäkin alakuloisena jatkamaan matkaani pohjoiseen, ja saavuin Utsjoelle syyskuun 11 p:nä.