Vihdoin oli kotimatkallekin lähteminen. Saavuin Puolmakiin Utsjoen rajalla. Heti pyydettiin minua jäämään sunnuntaiksi ja toimittamaan, ellei jumalanpalvelustakaan, niin ainakin ristiäisiä ja pitämään rippisaarnaa, sillä puoleen vuoteen heidän pitäjänsä oli ollut pappia vailla, eikä jumalanpalvelusta heidän kylässään oltu pidetty puoleentoista vuoteen. Päätin kuitenkin varovaisuuden vuoksi, kun olin ulkovaltakuntalainen, toimittaa seuraavana päivänä jumalanpalveluksen, ei täällä, vaan Nuorkamissa, joka on ensimäinen kylä Utsjoella, ja vain puolen penikulman päässä Puolmakista. Siihen Puolmakilaisetkin mielellään suostuivat ja seurasivat sinne miehissä. Täällä saarnattiin kahden valtakunnan alamaisille, ja seurakunta olikin lukuisampi kuin tavallisesti Utsjoen kirkossa. Kaikki ymmärsivät suomea, sillä ne olivat noita, paikkakunnalla kainulaisiksi kutsuttuja, maahan muuttaneita suomalaisia. He ovat siitä merkillisiä, että ovat maailman pohjoisimmat maanviljelijät, ja ensimäiset, jotka tässä osassa maata ovat asettuneet säännöllisesti asumaan. Koska pellonviljelys täällä, ilmanalan ankaruuden tähden, ei kannata, olivat he asuntopaikoikseen valinneet semmoisia paikkoja, joissa edullisesti voitiin harjoittaa karjanhoitoa. Puvun puolesta he eivät paljonkaan eroa lappalaisista, mutta tapojen puolesta kokonaan. Kainulaiset ovat Ruijan kunnollisimmat asukkaat; he ovat ahkeria, huolellisia, rauhallisia ja hiljaisia, sekä etenkin halukkaita uutisviljelykseen. Merimies-elämän turmiollinen vaikutus, levoton suuremman voiton pyytäminen, osaamatta säästää pahoja päiviä varten, ei ole koskaan niin ilmaantunut kainulaisissa kuin lappalaisissa ja norjalaisissa. Kainulaisten siirtyminen Ruijaan tapahtui jo ammoin, etenkin Kaarlo XII:nen aikana, jolloin he tässä kaukaisessa maansopukassa löysivät tyyssijan sodan riehuessa. Sittemmin on niiden luku vähitellen lisääntynyt sitenkin, että moni Lapin rajoilla tai Lapinmaassa asuva uutisasukas katovuosina on tänne muuttanut; joskus sitenkin, että jonkun rikollisen on onnistunut paeta tänne vankeudesta. Nyttemmin on Ruijan kainulaisten luku niin lisääntymässä, että vieläpä lappalaisetkin pelkäävät niiden aikoja myöten karkoittavan heidät täältä.

Etevin suomalainen siirtokunta Ruijassa on Alatiossa. Siellä asuu heitä yli tuhat henkeä, ja aniharva heistä osaa norjankieltä. Sentähden he eivät käykään yleisissä jumalanpalveluksissa, mutta sitä kernaammin he lukevat Suomesta ostetuita kirjojansa. Sunnuntaisin he kokoontuvat jonkun lukutaitoisen luo, jolla on suomalainen postilla ja lukee heille siitä päivän saarnan. Yleisimmin käytetään Franken, Eerikki Sorolaisen sekä Vegeliuksen saarnakirjoja, etenkin viimemainittua.

Matkakumppaninani oli ollut kauppias Kolderup, jonka kohtalot ovat kertomisen arvoiset. Hän oli niin mieltynyt Puolmakiin ja sen väestöön, että hän oli päättänyt jäädä sinne elinijäkseen. Kaikki hänet tunsivat, ja kaikkien ystävyyden oli hän saavuttanut. Kaikkialla oli hän tervetullut vieras ja oleskeli joskus parikin viikkoa jonkun ystävän luona. Hänen ensimäinen uransa tutkinnon suorittaneena juristina oli hoitaa voudinvirkaa, mutta liian sävyisenä, hyväsydämisenä ja auttavaisena hänen aina oli vaikea suorittaa tilit ylöskannostaan, jonka vuoksi hän ei kauvankaan kelvannut voudiksi, vaan pantiin tuomariksi, jossa virassa ensin oli kaikkien mieliksi. Mutta kun hänelle tuomarina kuului ala-ikäisten perintöosuuksien hoitaminen, niin niistä hänen taas oli vaikea tehdä tiliä. Hänet määrättiin nyt tullinhoitajaksi, joka virka oli viimeinen, jossa hän on palvellut. Nyt hän oli muutamia vuosia sitten saanut oikeuden asettua Puolmakiin kauppamieheksi; mutta kun hänellä ei ollut mitään, millä kauppaa käydä, oli sekin elinkeino hänelle hedelmätön. Sen vähän, mitä hän sukulaisilta ja ystäviltä oli saanut kaupan alkajaisiksi, oli hän antanut velaksi köyhille, eikä hänellä ollut sydäntä kiristää sitä takaisin. Parina vuotena hän jo oli kärsinyt todellista puutetta, olipa ollut pakoitettuna vastaanottamaan apua köyhiltä puolmakilaisiltakin. Kun hätä oli ylimmillään, sai eräs hänen veljensä, valtioneuvos Kolderup-Rosenvinge Köpenhaminassa, tiedon hänen tilastaan ja maksoi sitten Puolmakissa asuvalle veljelle vuosittain 150 riksiä. Rosenvingen kuoltua hänen poikansa, professori Köpenhaminan yliopistossa, on säännöllisesti täyttänyt isänsä määräyksen eläkkeen suhteen. Sittemmin on toinenkin veli antanut vähän lisää, niin että herra Kolderup nyt tulee hyvin aikaan. Hän on seuranhaluinen ja iloinen, mutta Puolmakista hän ei tahdo luopua. Vuosittain käy hän minun luonani Utsjoella, ja ainakin pari kertaa norjalaisten ystävien luona muualla Ruijassa. Hän opettaa kylän poikia lukemaan ja kirjoittamaan ja lukee sunnuntaisin saarnan kyläläisille.

Eräs toinen matkani Ruijaan aiheutui seuraavasta syystä. Luokseni saapui kauppias Esbensen Vesisaaresta. Hänellä oli poika, joka oli jo kauvan ollut kihloissa erään neiti Klaagin kanssa. Jo vuoden ajan oli odotettu papin saapumista paikkakunnalle, mutta erinäisistä syistä häntä ei kuulunut. Rovasti Deinbollkaan ei palannut tänne suurkäräjiltä, vaan lähti kotimaahansa Tanskaan, ja rovasti Jordan oli kuollut.

Herra Esbensen oli tullut pyytämään minua Vesisaareen vihkimistä toimittamaan. Jouluaikana kuulutettu helmikuun kokous Inarissa oli kuitenkin lähellä, enkä siis silloin voinut seurata herra Esbenseniä. Mutta hän olikin tällä kertaa vain tahtonut asiasta sopia minun kanssani, itse saisin määrätä otollisen ajan. Näin ollen lupasin vastedes saapua.

Inarista palattuani ja pidettyäni kokouksen Utsjoella, olin taas ollut kahdeksan päivää yksinäisyydessäni, kun huoneeseni astui lappalainen, niin kokonaan puettuna poronnahkavaatteisiin, että näkyvissä oli vain silmät, nenä ja suu, ja kauttaaltaan niin lumisena, kuin olisi hän juuri kinoksesta noussut. Hän toi tervehdyksen kauppias S—ltä Tromsasta, jonka sanoi olevan ulkona ja pyysi yösijaa. Monen kursailun jälkeen istuimme kauppiaan kanssa pöydässä, ja hyvällä ruokahalulla söimme äsken valmistettua vaatimatonta ateriaani. Myrsky tuntui yhä kiihtyvän, jysky ja humina kuului ulkona, ja vieraani oli sangen hyvillään, kun oli päässyt katonsuojaan. Hänen juuri laskeutuessaan tunturilta Utsjoen laaksoon, olivat vuoret ruvenneet humisemaan ja pyry riehumaan. Jos matkaa olisi kestänyt vielä muutamakin minuutti, olisi hän kyllä saanut yöpyä taivasalla.

Samoin oli, niin hän jatkoi, hänen isänsä, joka 1789 vuoden sodan aikana oli komennettu lääkäriksi Vuoreijaan, papinrouva täällä ottanut vastaan. Itse pappi, kirkkoherra Sund, oli silloin ollut matkalla Inariin. Isänsäkin oli vilustuneena pysähtynyt pappilan mäelle ja lähettänyt kyytimiehensä kysymään, saako vihollisen valtakunnan alamainen tyyssijaa, saattamatta itseänsä ja taloa vaaranalaiseksi. Oli näet sodanaika. Silloin oli rouva astunut portaille ja kehoittanut matkustajaa sanoilla: "Tulkaa sisään vieras! Tapelkoot ja sotikoot kuninkaat; me täällä elämme ystävinä."

Lappalaiset ovat uteliaita, ja niinpä nytkin kirkonisäntä, tuo vanha Matti Samuli, tahtoi puhutella tulijaa. Ensimäinen kysymys oli: "Missä asioissa herra S. aikoi matkustaa Vesisaareen tähän vuoden aikaan aina Tromsasta saakka, kaiketi yli 50 penikulmaa?" Mutta vieras vastasi varsin lyhyesti ei aikovansa kenellekään puhua asioistaan, mutta huvikseen hän ei ollut tälle matkalle lähtenyt. Minä sitä vähemmin halusin tiedustella mitään herra S—n matkasta, kun itsekin olin miltei valmis lähtemään jo mainittuihin häihin. Herra S. oli varsin halukas, outo kun oli paikkakunnalla, pääsemään seuraani; sillä jo Tromsassakin kauhistutaan matkoja Lapissa. Suostuin mielelläni hänen esitykseensä, etenkin kun hän näytti neuvokkaalta, reippaalta ja iloiselta, sekä moneen asiaan perehtyneeltä.

Ilman erityisiä seikkailuja saavuimme eräänä selkeänä talvi-iltana Vesisaareen. Kirkas iltarusko valaisi kylän, kun laskimme alas viimeistä rinnettä myöten, jossa nuoriso huvittelihe suksilla, kelkoilla ja pulkilla, vanhempien mielihyvällä katsellessa nuorten reipasta urheilua. Täältä saimme melkoisen lisän seuraamme.

Vesisaaressa ei ole vetojuhtia. Poroja ei voida pitää jäkäläin puutteessa, eikä siellä nähdä, kuten idän puolella, valjastettuja koiria, harvoin härkiäkään. Kauppalan nuorisossa nousi siis suuri riemu, kun he näkivät porokulkueen. Etenkin lisäsi heidän uteliaisuuttaan se, kun huomasivat matkustavaiset säätyläisiksi, joita kaksi lappalaista palveli. "Kuka matkassa" huudettiin. "Otsjoga paappai", vastasi lappalainen yhtä äänekkäästi, niin että kaikki kuulivat. Olimme pian ensimäisten kalastajakojujen luona, joista väkeä tuli ulos kuin haamuja, lisäten meidän jo ennestäänkin suurta ja iloista seuraamme. Kaikissa huomattiin uteliaisuutta ja kohteliaisuutta, avustuksen halua ja hyvyyttä. Väestön ilakoidessa, lasten kirkuessa ja koirien ulvoessa, vietiin meidät ikäänkuin juhlakulkueessa kylän läpi kauppiaan taloon, jossa häitä piti vietettämän. Sieltä heti kiväärien ja tykkien paukunnalla ilmoitettiin, että vieraita oli saapunut. Isäntä tuli vastaani, ja minä esitin hänelle matkakumppanini. Mutta hän jo tiesi sekä hänen nimensä että hänen asiansa. Kun isäntä oli minulle osottanut huoneen, jossa minun tuli asua, piti herra S. turkistani kiinni, pyytäen, että hän kaikinmokomin saisi minun seurassani tulla sisään. Silloin minä ääneen sanoin: "Älkäämme viivyttäkö isäntäämme täällä pakkasessa, vaan astukaamme sisään." Siten pääsi S — kin kaikella kunnialla taloon.