Olin joutuisammin pukeutunut kuin salaperäinen S., ja olin noudattamaisillani kutsua teepöytään, kun hän taas rukoili, että ottaisin hänetkin mukaan, kun lähden naisväkeä tervehtimään. Hänen hartaasta pyynnöstänsä minä hänet esitin emännälle, jonka luona paikkakunnan kaikki säätyläisnaiset jo olivat koossa. Moniksi niitä ei olisi muualla sanottu, mutta täällä ne muodostivat rattoisan seuran. Niitä oli, Köpenhaminassa kasvatettu emäntä, talon vastainen miniä, yksi talon oma naitu tytär, voudin rouva ja muutamia naimattomia naisia. S—ää kohtelivat emäntä ja muutkin naiset ystävällisesti. Kun teepöytä oli korjattu pois ja yksi huomispäivän morsiustytöistä oli asettunut hyvin viritetyn pianon ääreen poloneesiä soittamaan, pyysi vouti emäntää kävelyyn, ja minulle toimitusmiehenä, ilmoitettiin, että maan tapa "vaatii", että minä kävellytän morsianta. Poloneesiä jatkui kunnes naiset olivat "vaihdetut", s.o. kunnes jokaisen kanssa oli kävelty. Iltasella huomasin että S—n kapineet olivat siirretyt huoneestani pois.
Varhain seuraavana aamuna kävi vouti luonani. Hän kysyi muun muassa: "tietääkö pastori kenen kanssa olette matkustanut?" — "Tietysti Tromsan kauppiaan S—n kanssa", vastasin minä. "Mutta tiedättekö missä tarkoituksessa S. on tullut tänne?" "Mitä asioita hänellä lieneekin, sanoin minä, siitä en välitä tunturimatkoilla; hän on kohtelias ja siivo ja olimme toisillemme suureksi hyödyksi." "Niinpä niin", vastasi vouti, "mutta muutoin hän on tullut tänne rangaistusta varten. Kun hän on säätyläinen, talonomistaja Tromsassa ja varakas, on hänelle sallittu kunniansanallaan omalla kustannuksellaan saapua tänne määräaikana. Kiellettyjen tavarain maahan tuonnin tähden on hän, paitsi melkoisia sakkoja, karkoitettu Ruijaan kuudeksi kuukaudeksi, ja minua on käsketty kahdeksan päivän kuluessa sijoittaa hänet palvelukseen, ellei hän sitä ennen ole itse hankkinut palveluspaikkaa." Kun kohteliaisuudesta pikimmiten kävin voutia tervehtimässä, tapasin siellä S—n, ei enään herraspuvussa, vaan merimiesröijyssä, joka oli tehty karkeasta kankaasta, istumassa ovenpielessä voudin työhuoneessa, voudin tarkastellessa häntä koskevia kirjeitä ja passia.
Paikkakunnalla oli, kuten tavallista, enemmän nais- kuin miesväkeä, enkä tiedä, voudin luvalla vai luvattako, emäntä oli kutsunut myös S-—n häihin; mutta sen huomasin, että hän nuorten luona oli varsin tervetullut, ja aina hänellä oli ensi sija, koska hän oli muita etevämpi tiedossa ja tanssissa. Lopputulos oli, että sekä nuoret että vanhat mieltyivät häneen, ja ellei hän olisi ollut naimisissa, niin ei hänen olisi ollut vaikea viettää täällä häitänsä. Naistenko välityksestä, tai siitä että vouti olisi itse mieltynyt häneen ja säälinyt häntä, sitä en tiedä, mutta seuraavana päivänä näin hänet työssä voudin konttorissa sekä huomasin häntä kohdeltavan talon ystävänä. Ja siten hän voudin konttoriapulaisena suoritti kuuskuukautisen rangaistuksensa Vesisaaressa, josta hän, kuten sanottiin, olisi lunastanut itsensä vapaaksi vaikka millä rahoilla. Ellei hän olisi tätä konttoritointa saanut, olisi hänen ollut pakko palvella kalastajarenkinä jonkun veronalaisen norjalaisen, kainulaisen tai lappalaisen luona.
Kun vihkimystoimi oli suoritettu, niin juhlallisesti kuin suinkin, huomasi vieraista selvästi, että viinit olivat hyviä, punssi maukasta, soitanto tyydyttävää, tanssi virkeää, ja morsian viehättävä.
Noin kello 9 aikaan, tanssien lomassa, pani vouti univormuhattunsa päähänsä ja miekan kupeelleen, lähteäksensä rattoisasta seurasta. Luulin jonkun hälinän syntyneen kokoontuneessa väkijoukossa. Kysyin, ja sain vastaukseksi; "Minun täytyy hetkeksi lähteä virkatehtävään." Onko mikään vaara tarjona? "Ei toki, minulla on vanki, jota täytyy mennä katsomaan." Haluten tutustua paikkakunnan vankeinhoitoon lähdin minäkin mukaan. Vankila ei ollutkaan kaukana häätalosta. Tuo mies oli joku kuukausi sitten otettu kiinni ja havaittu erääksi suureksi pahantekijäksi etelä-Norjasta. Järjestys ja siivo oli vankilassa oivallinen. Huone oli parempi ja lämpöisempi kuin ne, joita useimmat veronalaiset norjalaiset Vesisaaressa jaksoivat itselleen hankkia. Ruoka, jota vangille nyt tuotiin, oli tuore ja puhtaasti valmistettu. Ystävällisesti vouti häntä puhutteli, kysyi puuttuiko mitään — ruokaa, juomaa, kirjoja, lämpöä — kuinka hän jaksoi y.m. Toisena päivänä vouti uudisti käyntinsä vangin luona, edellä ja jälkeen puolenpäivän. Paitsi sopivia hartauskirjoja, joita vankilassa on saatavana, annettiin hänelle pyynnöstä muitakin käsillä olevia uskonnollisia ja siveellisiä kirjoja. En ole ennen enkä sen jälkeen nähnyt vankeja kohdeltavan semmoisella laupeudella, mutta vouti väitti, että tämä on Norjassa tavallista. Ja sittenkin siellä on paljon vähemmin vankeja ja rikollisia kuin meillä. Vieläpä nimismieskin oli velvollinen käymään vangin luona joka päivä. Vanginvartijan velvollisuutena oli vangin ruoan laittaminen, vankilan puhdistaminen ja vartioiminen. Kaikki puhuttelivat vankia ystävällisesti, ja siten totutettiin hänetkin ystävällisyyteen, alistumiseen, rohkenenpa sanoa siveellisyyteen. Pidin tätä enemmän kouluna ja ojennuslaitoksena, kuin vankilana, enemmän keinona saada rikollinen oikealle tielle, kuin rangaistuksena hänen tekemästään rikoksesta. Tätä nykyä täällä ei ollut muita vankeja. Asia onkin niin, että jos joku täällä asuva joutuu tutkimuksen alaiseksi, vaikkapa törkeästäkin rikoksesta, niin hänen sallitaan itse pitää toimeentulostaan huolta, ja pysyä vapaana, kunnes on saatu selville, onko hän rikollinen vai ei. Näin kertoi vouti. Tämä käy päinsä, arvelin minä, paikassa, jossa karkaaminen ei ole edes mahdollinen. Karkaaminen, selitti vouti, ei ole meidän lakiemme mukaan rikos, eikä sitä semmoisena rangaista, koska ei ole rikos pyrkiä vapauteen. Pienemmistä rikoksista, myöskin varkaudesta, kun varastetun arvo ei nouse yli 10 taalarin, rangaistaan siten, että rättäri 5 korttelin pituisella pampulla, voudin, lautakunnan ja käräjäväen läsnä ollessa, antaa tuomitulle lyöntejä kahdeksasta aina 30:een saakka, ohuiden vaatteiden päälle. Vouti pitää väestölle puheen, ja rangaistu kiittää voutia armollisesta rangaistuksesta. Yli 10 taalarin varkauksista ei ole ruumiin rangaistusta, vaan karkoitus lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi. Paluumatkallani Vuorelasta tapasin Varangissa kaksi nuorta ihmistä, jotka olivat sinne karkoitetut kolmeksi vuodeksi. Toinen oli nuori nainen Vuoreijan linnasta, rangaistu siitä, että oli aviopuolisojen kesken aiheuttanut epäsopua, josta oli seurauksena itsemurha, ja toinen, varkaudesta tuomittu mies, Alatiosta.
Häätaloon palattuamme alkoivat tarjoilut, ja tietysti maljat. Juotiin Norjan menestykseksi, jota norjalaiset punssilasin ääressä harvoin laiminlyövät. Juotiin malja "naapurivaltakunnalle" ja liitolle, jonka johdosta laulettiin. Puolittain säälien puhuttiin ruotsalaisista kansana, joka on ollut suuri, mutta joka nyt on vanhentunut, ja jota on rakastettava ja kunnioitettava kuten rakastetaan ja kunnioitetaan vanhusta, joka on aikansa elänyt. Mutta Norjaa kuvattiin reippaaksi nuorukaiseksi, joka tarmolla pyrkii edistymään, vaikka onkin lapsi, mutta joka kyllä on voittava kaikki luonnon esteet; kansaksi, joka elämän ja kuoleman uhalla astuu eteenpäin. Niin, se on kansa, jonka suurin omaisuus on "tuo hyvä perustuslaki", jota alhaisinkin norjalainen osaa arvossa pitää, ja jonka puolesta hän tahtoo uhrata kaikki, mitä hänellä on.
Kun innostus valtiolaitokseen on suuri rahvaassakin, ei virkamies- eikä rahamiestenkään piirissä huomaa paljon mahtia ja mahtavuutta. Kumpaakin siedetään, mikäli ne tarkoittavat maan etuja, ja sen tietää kansa. Sentähden, kun tapaa korkean ja ankaran virkamiehen ja kysyy rahvaalta, mitä se pitää semmoisesta "suurmiehestä," (siksi virkamiestä usein sanotaan), saa useimmiten vastaukseksi: "No, hän on hyvä mies, hän on Norjan kunnia." Meillä norjalaisilla on meidän lakimme mukaan kaikilla samat oikeudet, mutta meillä ei ole kaikilla samaa kykyä ja samoja tietoja. Sentähden tulee sen hallita, joka siihen on omansa, jolla on viisautta ja älyä; ja Norjan kunnia vaatii, että eteviä miehiä pidetään suuressa arvossa ja saavat palkkiota ansionsa mukaan. Raharikkaita ei vihata eikä kadehdita, vaan ollaan varsin tyytyväisiä että niitä on. Ne ovat, sanotaan, pylväitä, ja ymmärretään varsin hyvin, mikä hyöty on valtiolle heidän aarteistaan. Ne ovat hyödyksi monenkaltaisten verojen suorituksessa maassa, jossa maanviljelys ei jaksa yksin kantaa verojen taakkaa, vaan jossa varallisuus ja liikkeet taksoitetaan uskottujen miesten toimittaman arvostelun mukaan.
Tuota paljon huudettua norjalaisten kansallisylpeyttä en huomannut kovin loukkaavaksi, joskin se näytti naurettavankin puolensa. En myöskään kuullut heidän puheissaan tuota paljon mainittua vihaa ruotsalaisia kohtaan. Saattoi kyllä joskus, aiheesta tai aiheettomasti, kuulla, ettei Ruotsin perustuslaki ollut paraita, sekä että jos kerran nousisi puhe yhtäläisistä laeista veljeskansoille, niin kyllä olisi luonnollisempi, että Ruotsi omaisi Norjan valtiojärjestyksen kuin päinvastoin.
Nuoremmissa konttoristeissa ja äsken tutkintonsa suorittaneissa siviilivirkamiehissä saattaa pöyhkeileväisyys joskus rehottaa, mutta sitä en huomannut koskaan upseereissa, jotka päinvastoin paheksuivat sitä nurjuutta naapurikansaa kohtaan, jota kuulivat kauppa- ja siviilisäätyyn kuuluvilta. Minulla oli kuitenkin onni tavata useita upseereja, ja monta voutiakin. Voutien seurassa ei tarvinnut kauvan oleskella, ennenkuin sai kuulla, että he olivat "kuninkaan vouteja". Ja kun ystävällisesti kysyin, kuinka he saattoivat menetellä niin omavaltaisesti monissa asioissa, niin vastattiin: "Voudit ovat kuninkaita Ruijassa!" Ja kun viittasin norjalaiseen tasa-arvoon, sanottiin: "Olen kuninkaan vouti, ja hoidan oikeutta kuninkaan nimessä; mutta muutoin olen samanarvoinen kuin köyhä kalastaja".
Mutta norjalaisten kateus, joka ei ilmene ruotsalaisia kohtaan, ilmaantuu heidän omassa keskuudessaan. On kilpailu ja kauna Itä- ja Länsinorjan välillä, vielä enemmän Kristianian ja Trondhjemin kesken. Kuten Ruijassa, samoin muissakin maakunnissa, moititaan toisiansa, joka osaksi riippunee eri luonnoneduista ja vuonoin kautta toisistaan eristetystä asemasta, osaksi siitä, että verotus käy varallisuuden ja liikkeen mukaan. Yleinen verotus määrätään suurkäräjissä kiivaiden keskustelujen jälkeen, sitten voutikunnittain, vihdoin pitäjittäin, jolloin rahvas käräjissä valitsee kaksi uskottua miestä, jotka määräävät, paljonko jokaisen yksityisen tulee suorittaa. Sitten taas, kun on kysymys "Norjan menestyksestä", ovat he yksimielisenä kansana. Ruijan virkamiehet ovat enemmäksi osaksi "Sunnanfjells" harjanteiden eteläpuolelta. Ne ovat tavallisesti nuoria miehiä, jotka nykyisin ovat suorittaneet opintonsa Kristianian yliopistossa, ja kuuluvat siis Kristianian liittoon. He puhuvat mielellään Trondhjemilaisten ylpeydestä, ikäänkuin säälien paikan alennustilaa, se kun ennen oli ollut kuninkaan istuimena. He soivat kuitenkin Trondhjemille sen, mikä sillä on, mutta säälien he katselivat sen valtiollista vähäpätöisyyttä. Sanalla sanoen, he eivät ihailleet sen asukkaita, vaan kunnioittivat itse paikkaa. He olivat ylpeitä Trondhjemin tuomiokirkosta, Olavin sankarintöistä ja norjalaisten muinaisista viikinkiretkistä; mutta olivat hyvillään siitä, että se aika oli ohi. Nyt halusivat he vain pysyä rauhassa, nauttien meren ja vuorten rikkauksista. Sentähden he yhä vähentävät armeijaansa. Tahdomme kyllä, sanoivat he, puolustaa itseämme, siihen kuitenkaan ei riitä armeijamme. Mutta me lähdemme mies talosta, tappelemme isänmaan, naistemme ja lastemme puolesta viimeiseen kynteen saakka. Jos meitä vastaan hyökätään, niin kyllä näytämme, että Norjassa on sekä rautaa että ruutia ja käsivarsia, millä se itseänsä puolustaa. Meitä moititaan, että pidämme ruoka-aineet ja työn korkeassa hinnassa; mutta sehän juuri on politiikkamme. Me rohkaisemme työläisiä, ja saamme siten kunnollisia työmiehiä. Niinpä esim. kyytimaksu meillä enemmän tarkoittaa maan kuin matkustajan etuja.