Meitä suomalaisia näkyvät he katselevan, niinkuin Aleksanteri Suuri juutalaisia, laupeudella ja säälillä. Suomalaisilla ei kuitenkaan tarkoitettu herrasluokkaa, joka heillä käy ruotsalaisen tai venäläisen nimellä. Niinpä minulta kysyttiin, tahdoinko pitää itseni ruotsalaisena, vaiko venäläisenä; sillä he eivät tietäneet mistään itsenäisyydestä Suomessa tahi, niinkuin he sanovat, Suursuomessa, eivätkä sitä tunnustaneetkaan, kun sitä nyt, kuten ennenkin, hallitsivat ruotsalaiset virkamiehet, eikä maankieltä käytetty edes virastoissa eikä oikeudenkäynnissä, vaan kuten heillä lappalaisten luona norjankieltä, samoin Suomessa ruotsinkieltä.

Kolmantena päivänä häiden jälkeen ryhdyin paluumatkalle Utsjoelle. Sillä matkalla tuli minun kulkea Varankitunturin poikki. Olin saapunut Nyborgin kauppalaan ja asuin erään herra Tveden luona, joka kehoitti minua viipymään, sillä yhä riehui rajuilma. Jätin oppaalleni ratkaistavaksi rohjettiinko lähteä tunturille, jossa muuan minun edeltäjäni, kirkkoherra Helander rajuilmassa eksyi edellä ajajastaan, ja sai siellä kuolettavan taudin. Oppaani suuresti epäröi, tutki pilviä, tarkasti tuulensuuntaa, ja kehoitti vihdoin odottamaan vielä jonkun ajan. Mutta ei edes auringon noustuakaan, jolloin ilma tavallisesti muuttuu, rajuilma lakannut. Nyt eräs toinen lappalainen, jolla oli sama matka kuin meillä, halusi lähteä, vaikkei rohjennut yksin. Opastanikin jo vaivasi koti-ikävä. Olisin mielelläni viipynyt, enkä suostunut lähtemään, ennenkuin molemmat olivat vakuuttaneet, ettemme eksyisi. Lupasivat, olipa ilma mikä tahansa, viedä minut Puolmakiin, kunhan porot vain eivät väsy, ja heille suodaan aikaa niiden syöttämiseen. Syötyäni hyvän aamiaisen lähdimme, vaikkakin lappalaiset nyt selittivät ettei matkaan ole ryhtyminen heidän edesvastuullaan, vaan Jumalan kaitselmuksen turvissa.

Jos lukija ottaa kuvitellaksensa suurta järveä, joka on jäätynyt myrskyn ja rajuilman aikana, ja siis on kovin epätasainen, ilman tietä ja viittoja; jossa ei näe rantaa millään taholla, kun pyry lennättää lunta sikinsokin tuulen mukaan; niin hän saa heikon käsityksen tunturimatkasta talviseen aikaan lumipyryssä. Vanhan uskollisen vainukoiran tavoin kokenut lappalainen ei erehdy suunnasta. Hän yhä hoputtaa kestävää poroansa; kuljetaan harjut ja laaksot, ja pelastus riippuu yksinomaan Jumalasta ja lappalaisen vainusta. Milloin pulkka sattuu teräviin kiviin, joten se on vähällä särkyä, milloin se kokonaan vajoo lumeen ja kaatuu. Missä ajaja näkee vaivaiskoivun, hän pysähtyy, tarkastaa sitä, katselee eteensä ja taaksensa, huomataksensa onko suunta oikea, missä ei näy oksaa tai vesaa lumen alta, siellä hän kaivaa niitä lumesta, saadaksensa niistäkin tienoppaan, jonka luotettavaisuutta hän tutkii kompassin, tuulen ja jonkun näkyvissä olevan tähden avulla. Muutoin tuuli tunturiseuduissa on kovin epävarma johtaja. Jos siihen liiaksi luottaa, on vaara tarjona, sillä jos sen muuttunut suunta jää huomaamatta, syöstään ehkä joihinkin tunturien epälukuisiin kuiluihin, ja ristituulet, jotka eivät ole varsin harvinaisia tuntureilla, saattavat helposti ohjata matkustajan takaisin siihen paikkaan, josta on lähdetty.

Onnellisesti saavuimme kuitenkin Puolmakiin, jossa minua avoin sylin tervehti Kolderup, huudahtamalla: "Jumalalle kiitos, että olette hengissä; olipa teillä mokoma ilma paluumatkallanne."

Varhain aamulla tuli luokseni joukko kyläläisiä. Kaikki olivat he suomalaisia, ja sitäpaitsi oli väkeä naapurikylistäkin tullut minua tapaamaan. He pyysivät minua pitämään jumalanpalvelusta, ja useita lapsia tuotiin kasteelle. Kun ei ollut vuoteen mitään pappia paikkakunnalla ollut, suostuin heidän pyyntöönsä; kuitenkaan ei ehtoollista jaettu. Siihen oli Vesisaaren voutikin minua neuvonut, kun häiden aikana hänen tykönään oli käynyt useita henkilöitä, jotka omasta ja muiden puolesta olivat anoneet hänen avustustansa siihen, että paluumatkalla palvelisin täkäläistä suomalaista ja lappalaista rahvasta papillisilla toimituksilla. Ripillä saivat kyllä puolmakilaiset ja lähikyläläisetkin käydä Utsjoen kirkolla, milloin heillä ei ollut omaa pappia.

Ollessani Puolmakissa sain nähdä, kuinka n.s. norjalainen sovintokomitea toimii. Siinä oli esimiehenä sovintokomisarius ja lautakuntana kaksi kunnollisiksi tunnettua rahvaanmiestä. Norjassa ei ota varsinainen oikeus käsitelläkseen mitään siviiliriita-asiaa, ennenkuin se on sovintokomiteassa ilmoitettu ja siellä yritetty sovittaa. Sovintokomisariuksiksi valitaan taitavimmat ja paikkakunnalla rehellisyydestä tunnetut miehet. Valittujen täytyy, jollei heillä ole laillista estettä, ottaa tehtävä vastaan ja pysyä siinä kolme vuotta, jolla aikaa ovat mieskohtaisista veroista vapaat. Maaseudulla amtmanni, jota meillä vastaa kuvernööri, on koko sovintolaitoksen esimiehenä läänissään, mutta kaukaisempia seutuja varten hän määrää kunnollisia, rehellisiä miehiä, tavallisesti kaksi kutakin sovintopiiriä varten, jolloin piirit jaetaan mahdollisuuden mukaan niin, ettei kellään ole istuntopaikkaan pitempää matkaa kuin 4 penikulmaa. Sovintolautakunnan jäsen vannoo seuraavan valan: "Minä N. N., valittuna sovintokomitean jäseneksi, lupaan ja vannon, että minä kaikin voimin koetan edistää asianosaisten kesken vapaaehtoista sovintoa niissä asioissa, joita tässä komiteassa esitetään, ja kaikella innolla ja rehellisyydellä, mikäli kykyni siihen riittää, niin myös parhaan vakaumukseni ja omantuntoni mukaan siihen avustaa, niin totta kuin Jumala auttakoon ja hänen pyhä sanansa."

Kun vapaaehtoinen sovinto on odotettavissa helpommin, jos asianomaiset ovat itse saapuvilla, niin on heidän velvollisuutensa esiintyä mieskohtaisesti komitean edessä, ellei heillä ole laillista estettä, tahi, mitä kantajaan tulee, hän asuu enemmän kuin 4 penikulmaa komitean kokouspaikasta. Valtuutettuna, jolla on oikeus sovittaa asia, olkoon ainoastaan semmoinen henkilö, joka nauttii täydellistä kansalaisluottamusta. Asianajajaa ei saa pitää mukanaan.

* * * * *

Käydessään 1822 Utsjoella ja siellä viivyttyänsä luonani muutamia päiviä, rovasti Deinboll lähtiessään kehoitti minua seurassaan matkustamaan Nordkapiin. Kun ei ollut toiveita tavata lappalaisia kirkolla ennen Mikonpäivää, ja kun jo olin saanut kotimaasta asianomaisten luvan tieteellisissä ja taloudellisissa tarkoituksissa matkustaa Ruijassa, suostuin kehoitukseen. Parin päivän matkan jälkeen saavuimme Gullholmaan, joka on kauppapaikka pienellä saarella Tenojoen suulla, noin 50 syltä pitkä ja samanlevyinen.

Täällä meitä ystävällisimmästi vastaanotti kauppias Juhana Skanke, joka oli piiripäällikkönä ja sovintokomisariuksena ja omasi siihen tarpeelliset lainopilliset tiedot. Hän oli sen ohessa keskievarina, ja kestittäjänä sanan täydellisessä merkityksessä, sillä tunnettu ruijalainen vieraanvaraisuus kuului hänenkin ominaisuuksiinsa. Jokainen Gullholmaan tulija saa kohta kuulla hänen tervehdyksensä: "Tervetullut tänne!" Hän vie heti vieraansa hyvin järjestettyyn taloonsa ja maukkaasti katettuun pöytäänsä, jossa ateria alkaa liemiruualla ja loppuu hyvään kala- tai liha-annokseen. Tätä yksinkertaista elämäntapaa noudatetaan yleensä koko Ruijassa, eikä ruokalajien lukua lisätä vieraankaan tullessa, eikä edes juhlatilaisuuksissa. Mutta sitä vastoin harvoin päästään punssimaljasta. Päivällisen jälkeen lähdetään tavallisesti ulkoilmaan virkistymään, mutta kauvan sitä ei suoda nauttia, sillä pianpa tulee palvelija, joka kohteliaasti lausuu: "Emäntä (tai isäntä) pyytää herraa astumaan sisään juomaan kupin kahvia". Rouva ja herra kilpailevat sitten, toinen tyrkyttäen punssia, toinen kahvia.