Tuotiin myytäväksi runsaasti kaloja, semminkin lohia; ja liike olisi ollut vilkkaampikin, jos herra Skankella olisi ollut enemmän tavaroita vaihdettavina lappalaisten, kainulaisten ja norjalaisten kalaan ja hylkeen rasvaan. Herra Skanken monet nuoret pojat — jotka hänen luonaan olemisemme aikana olivat koulunkäynnistään vapaat, kun heillä ei ollut muuta opettajaa kuin isä, jolla nyt oli muuta tehtävää — olivat aamusta iltaan kalastamassa Gullholman rannoilla. Pitemmälle heillä ei ollut lupa lähteä. Heidän kalastustapansa oli yksinkertaisinta mitä ajatella voi. Heillä oli rautanaula kiinnitettynä sauvan päähän, ja se kädessään he kulkivat pitkin rantoja etsien santakampeloita, jotka nuuskivat ruuakseen äsken perattujen kalojen verta. Naulalla he läpäisivät kampelan, joka virui vedessä soikean vadin tahi suuren lautasen näköisenä. Leivisköittäin ne niitä kokoilivat yhtenä aamuna. Mutta eipä kalastus siihenkään rajoittunut. Eräänä aamuna he toivat taloon kiinni ottamansa elävän hylkeen. Se oli poikanen, jota olivat houkutelleet seuraamaan heitä kuivalle maalle, emän ääntä matkimalla.
Seurakunta täällä oli varakas, ja sen jäsenet olivat muita näillä seuduilla asuvia sivistyksessä etevämmät, paitsi norjalaisia Vesisaaressa. Ani harva heistä polveutui lappalaisista, vaan olivat ne suomensukuisia. Suomalaisilla suuresti kehittynyt karjanhoito oli perustuksena heidän varallisuuteensa. Seutu onkin siihen varsin sovelias, sillä mitä lähemmäksi Tenojoen suuta tullaan, sitä ruohoisemmiksi rannat käyvät, ja pieniä kattosonnalla lannoitettuja niittypalasia tavataan monissa paikoin.
Lähdettiin Nordkapiin. Se ei vaikuta kammottavammin kuin moni muu kallionkärki Jäämeren rannalla. Nordkapin kalliot eivät olekaan korkeammat kuin 1,000—1,200 jalkaa. Mutta kuten muuallakin pitkälle pistävissä niemissä ja luodoissa, ei täälläkään ollut mitään kasvullisuutta. Ainoastaan joku kitukasvuinen, päästä kuivettunut korsi pisti esiin vuoren halkeamista. Taivas, vesi, tunturit ja usva ovat ainoat mitkä näkee. Harvoin aurinko pilkistää pilvien raoista. Matalimmilla kallioilla on varsin niukasti kasveja, mutta ei ensinkään pensaita, saatikka puita. Mikä asuntopaikka! huudahtanee jokainen. Mutta ei se ole parempi läheisissä saarissa ja niemissäkään. Päivä oli tällä kertaa ihana, mutta kyytimiehemme väittivät, että semmoiset päivät ovat täällä harvinaisia. Saavuimme Tanahorniin, joka on jylhä kallio Tenojoen suulla. Pitkänä ja kapeana se pistää kauvas ulos mereen, eikä se ole paljoakaan matalampi, kuin Nordkapin kalliot.
En ole koskaan nähnyt paikkaa, joka on minuun jättänyt kammottavamman muiston kuin Tanahorn. Uteliaisuus ja halu seurata Deinbollia tuolle kalliolle katselemaan Jäämeren majesteetista hyrskyä olivat houkutelleet minut melkein sen huippuun saakka, joka alttarin kaltaisena pistää ulos mereen. Ja kun siellä näin 1,000 jalan syvän kuilun ympäröivän minua melkein joka puolelta, jouduin jonkinmoiseen pyörtymystilaan, niin vaikeaan, että joka kerta kun sitä muistelen, tunnen väristystä jäsenissäni; ja vielä kauan jälestäpäin olen unissani luullut syöksyväni sieltä alas. Riensin siis pois tästä taivaan korkeudesta.
Lähdimme jalkaisin, tutustuaksemme seutuun, ja saavuimme Berlevoogin kauppa-asemaan, joka on perustettu 1790 ja erään Tromssalaisen oma. Asema perustui yksinomaan kauppaan meressä kalastavien venäläisten ja Norjan n.s. pohjoisretkeilijäin kanssa. Pohjoisretkeilijät tulevat tänne keväällä, aina etelä-Norjasta saakka, ja lähtevät, kuten venäläisetkin, pois syksyllä, saatuansa täydet lastit. Ainoastaan viisi perhekuntaa asuu täällä, ja kauppaa tehdään vain lyhyenä kesänaikana. Pitkä 9-kuukautinen talvi eletään täällä kuin vankeudessa. Hevosella tänne ei voi koskaan päästä, ja varsin harvoin porollakaan. Kaupanhoitaja Kruuse, kun oli edellisenä talvena tahtonut matkustaa "Pohjoismaahan" (Nordlandet), oli pakotettu kulkemaan jalkaisin kuusi penikulmaa, matkakapineet kelkassa, Gullholmaan, ja vasta 8 päivää siellä odoteltuaan hän sai Skankelta kyytiporot. Talvella ei käy muu kauppa, kuin ravinto-aineiden velaksi antaminen rutiköyhille naapureille, jotka puolestaan sitoutuvat myymään kaikki ensi kesänä saamansa kalat kaupanhoitajalle.
Vähän matkan päässä kauppa-asemasta on vanha hautausmaa, jossa siihen aikaan kun Tenon ja Kjöllefjordin seurakunnilla, jotka nyt ovat Vuoreijan kappelina, oli oma pappi, milloin vuosittain, milloin joka toinen vuosi siunattiin ne ruumiit jotka sillä välin oli siellä haudattu. Mutta nyt ei ollut pappia käynyt täällä kymmeneen vuoteen, jonka tähden rovasti Deinboll, toimitettuaan jumalanpalveluksen asemalla, heitti multaa joka paikkaan missä tiedettiin sellaisen vainajan lepäävän. Mutta kun ilmoitettiin, että useita pohjoisretkeilijöitä oli tänne haudattu, tietämättä mihin paikkaan, heitti rovasti kolme kertaa multaa myöskin keskelle hautausmaata, kaikkia niitä varten, joiden hautapaikkoja ei tiedetty.
Paluumatkalla poikkesin Vesisaareen, ja sieltä suuntasin matkani meritse Morttiseen, johon oli kolme penikulmaa. Alussa meitä ei haitannut myrsky. Mutta emme olleet päässeet muuta kuin puolen penikulmaa, kun taivas vetäytyi synkkiin pilviin, jotka olivat lakkaamatta liikkeellä; tuuli kävi kovemmaksi, venhe kiiti reippaammin, ja muutamassa minuutissa oli meillä täysi myrsky, joka uhkasi kaataa veneemme, vaikka purjeet olivat reivatut. Toinen hyökylaine toisensa jälestä syöksyi veneeseen. Kolme reippainta soutajaa ponnisti viimeiset voimansa saadakseen meidät maihin. Neljäs ja minä ajoimme vettä veneestä. Työ oli raskas, sillä mikäli saimme veden vähennetyksi, tuli uusia laineita sisään. Olimme jo hyvin lähellä maata, mutta sopivaa nousupaikkaa ei ollut, sillä mustia, jyrkkiä kallioseiniä vastaan syöksyivät laineet rajusti, pudotakseen taas useiden sylien korkeudesta takaisin valtamereen. Ei siis ollut hyvä pienellä purrellamme laskea rantaan. Monen ponnistuksen jälkeen onnistui meidän kuitenkin päästä maihin. Olimme läpimärät, eikä tulta voitu sytyttää. Koko vuorokauden makasimme veneen alla, kun lakkaamatta myrskysi, satoi lunta, rakeita ja vettä. Semmoinen ilma, sanoivat soutajani, ei ole harvinainen Ruijassa. Nyt olemme kuitenkin kovalla maalla, sanoi yksi lappalaisistani, emmekä ole huonosti hoitaneet venettä, kun pääsimme tänne; eihän täällä ole varsin hyvä, mutta parempi sittenkin kuin ulapalla. Kolme kertaa tänä kesänä olivat laineet täyttäneet heidän veneensä, kun he olivat kyydinneet "suurmiehiä".
Parhaassa ilmassa saavuin sitten Morttiseen kauppias Nordvin luo. Vieraanvaraisuus on kyllä Ruijassa erinomainen, mutta kyllä sittenkin herra Nordvi siinä kohden oli muista voitolla. Läpivilustuneena ja puolisairaana en voinut vastustaa Nordvin vaatimusta olla lääkärinäni, ja alistuin siis mielelläni hänen määräyksilleen, joihin kuului, paitsi muuta, tuo välttämätön punssi. Se valmistetaan ainakin puolivalmiiksi, kun huomataan liputettu vene, ja tuskin on päässyt huoneeseen, kun se jo kannetaan pöydälle. Jos veneväki laiminlyö lipulla ilmoittaa säätyläisen saapumista kauppalaan, saavat he moitteita. Vähän ajan päästä isäntäni ilmoitti saaneensa kutsun toisten sairaitten luo — hän sillä tarkoitti soutajiani, jotka kaiketi halusivat saada "huvitella" — ja pyysi minua sillä aikaa tottelemaan hänen vaimonsa määräyksiä. Rouva Nordvin lääkkeet olivat kahvi, aamiainen ja tee. Lähtemistä ei saanut ajatellakaan, sillä puolen viikon levähdystä pidettiin välttämättömänä moisten rasitusten jälkeen. Ruijan rouvat ovat mainioita ruuanlaittajia. Emännöitsijää heillä ei ole. Rouva siinä itse toimii, lappalaisnainen hoitaa vain tulta padan alla. Emäntää varten on kyökissä hansikkaat, silmävarjostin ja esiliina. Nordvin lääkejärjestelmä sai minut jonkun tunnin jälkeen hikoilemaan, jota kesti virkistävän edelläpuolisen nukkumisen aikana. — "No, koska teillä on niin hyvä luonto", sanoi Nordvi, "ja olette niin reipas, niin luulen saavani poistaa teidät sairaslistalta ja päästää teidät matkaan, mutta tänään se ei ole ajateltavissakaan. Olen rannikkopuolustuksen päällikkö ja koko rahvas on minun käskyni alainen, ja lähteminen talostani tänään — sunnuntaina — ei ole mahdollinen".
Koti-ikävä vaivaloisen matkan jälkeen, mutta semminkin virkatehtäväni vaativat minua paluumatkalle, ja maanantaina 23 p:nä syyskuuta olikin uusi, mukava 4 miehen soudettava vene käytettävänäni. Nordvi ja hänen rouvansa seurasivat minua rantaan, ja viimeinen sana, jonka heiltä kuulin, oli rouva Nordvin lausuma: "Nyt emme saa ketään vierasta ennenkuin talvella", johon Nordvi lisäsi: "tervetuloa ensi talvena".
Pian oli 1 1/2 penikulman matka suoritettu, ja olin nyt Varankivuonon pohjuksessa. Täältä tahtoivat kyytimieheni palata, mutta ne harvat ihmiset, jotka täällä asuivat, olivat kalastamassa, ja semmoisessa tapauksessa oli kyyditsijäin velvollisuus saattaa minut Puolmakiin, joka oli lähin paikka, missä ihmisiä oli tavattavissa. Lähdimme siis. Ensin oli kuljettava jalkaisin Varankitunturin poikki, ja sitten penikulma veneellä Tenojokea ylöspäin. Joka mies otti 40 naulan taakan kantaaksensa. Puolipäivän aikaan lähdimme taivaltamaan. Auringonpaiste oli kuumempi kuin tavallisesti tähän vuoden aikaan, ja taakat painoivat. Olimme puolitiessä, kun aurinko oli lännessä, mutta matkan vaivaloisin osa oli suoritettu, kun tähän saakka olimme kulkeneet ylämäkeä. Nyt oli astuminen alamäkeä. Aurinko ei ollut vielä laskenut, kun Gollevaaralta sain silmäillä hitaasti juoksevan Tenojoen peilinkirkasta pintaa. Tästä kauniista näystä tahdoin hetkisen nauttia. Elokuun 25 p:nä olin kulkenut Tenojokea Gullholmaan, enkä ollut sen koommin nähnyt kunnon pensasta, saatikka puuta. Mutta täällä oli vielä koivu viheriänä ja kilpaili rinnallaan seisovan haavan kanssa kauneudessa. Jalkamatkaa oli vielä 1/8 penikulmaa, kun alkoi yhä tuuheampi metsä; ja niin olin siihen ihastunut, että aivan huomaamattani saavuimme joen rannalle. Täällä ei ollut venettä, mutta niin nautin lehdosta ja ympäröivästä ilmasta, että mieluummin tahdoin yöpyä tänne kuin ruveta pimeässä etsimään jotakin lappalaiskotaa. Sillä välin oli kumminkin kaksi lappalaistani astunut jokea ylöspäin ja kaksi alaspäin venettä etsimään. Iltarusko, joka kajasti taivaanrannalla, antoi vielä senverran valoa, että saatoin tuntea jokaisen kasvin, ja huomasin pian istuvani hajuruohokentällä. Ei mikään ole kaunista, ellei sitä toiseen vertaa, eikä mikään nautinto suuri, ellei ole kärsinyt sen puutetta. Ei edes Main-virran viinivuoret, eivätkä Elben rannat, tarjoa vähemmän suotuisissa seuduissa kasvaneelle etelämaalaiselle niin suuria vastakohtia, kuin Tenon laakso sille, joka Varankivuonosta saapuu. Kun kauniina kesä-iltana astuu alas Varankivuorelta Seida-kylän kohdalla, asettuu veneeseen, ja kulkee auringon laskiessa Bonakaan ja Norskholman ohi Gullholmaan saakka, silloin nauttii näystä, jota ei ikinä unohda. Kuinka monet tuhannet hylkeet kohottavatkaan päänsä vedenpinnan yli, ja ikäänkuin tervehtivät matkustajaa, ottavat penikkansa selkäänsä ja sukeltavat niiden kanssa veteen, jos sattuvat tulemaan liian lähelle venettä. Täällä elää ääretön joukko lintuja. Sorsa, närhi, kajakka ja tiira seuraavat alaspäin luisuvaa venettä. Kaikki nuo saavat nyt rauhassa kulkea, jotta ylöspäin pyrkivä lohi ei tulisi ampumisella pelotetuksi; ja vasta syksyllä, kun lohenpyynti on loppunut, hyökätään näihin hyljejoukkoihin, jotka suvisin asuvat rauhoitettuina Tenojoen juoksevassa ja kristallikirkkaassa vedessä. Täällä istuu koivun oksalla tahi tuuheissa pensaissa pohjolan satakieli ja korottaa äänensä muiden laululintujen ääntä korkeammalle. Niitä vilisee kuten kärpäsiä tuuheiden koivujen keskellä ja istuu melkein jokaisessa pensaassa. Luulisipa niiden etsineen tämän paikan kuullaksensa tuota verratonta taiteilijaa, joka jaloilla, kauniilla ja suloisilla sävelillään matkii muiden laulua, josta se onkin saanut suomalaisen nimensä "satakieli", lapiksi kielavelgo (pikakielinen). Vaikka sitä tavataan melkein jokaisen Lapin puron varrella, näkyy se erittäin valinneen lempipaikakseen tuuheat pensaat ja koivut Tenojoen ja Utsjoen rannoilla. Puhtaimpina ja heleimpinä soivat sen säveleet syvässä jokilaaksossa, jossa vuorien kaiku vastaiselta rannalta vastaa sen pitkiin, kestäviin viserryksiin. Koroittaen ja alentaen suloista ja ihanaa ääntänsä, se matkii ja äänellänsä voittaa virtojen kohinan ja purojen lirinän. Peipposet, sirkat, varpuset, tilhit, leivot, västäräkit, rastaat ja muut linnut tuntevat itsensä voitetuiksi ja vaikenevat kun koiras satakieli keväisin houkuttelee naaraan luoksensa rakentamaan hänen kanssansa yhteistä pesää jonkun puun paljastetun juuren alle puron tai joen rannalla, jossa sääsket miljoonittain ovat niille runsaana ravintona ja estävät suurempia eläimiä saapumasta hävittämään niiden turvatonta majaa, johon ne yhdistetyin voimin mitä pehmeimmistä ruohoista, karvoista, untuvista ja höyhenistä valmistavat vastaisille rakkaillensa vuoteen. Eikä ole vähemmän viehättävää niiden laulu, kun joku liiaksi lähenee heidän rauhallista majaansa. Laulu muuttuu silloin surusointuiseksi. Koiras näkyy sillä tahtovan varoittaa kumppaliansa ja samassa herättää sääliä mahdollisessa rauhanhäiritsijässä. Tenon jokilaakso onkin siksi viehättävä, että Itä-Ruijan virkamiehet, nekin jotka asuvat Vesisaaressa, joka kuitenkin on mieluisin paikka koko Varankivuonossa, matkustaessaan täällä juhannuksen aikana virka-asioissa, usein tuovat mukanaan naisväkensä, jotka aina jonkun vuoden kuluttua haluavat käydä näillä ihanilla mailla Seidan ja Bonakaan seuduilla Puolmakin ja Gullholman välillä.