Siitä hurmauksesta, johon olin joutunut, en selinnyt ennenkuin lappalaiset palasivat. Heidän oli onnistunut löytää vene. Heti istuttuani veneeseen juolahti mieleeni, ettei vene ollutkaan heidän omansa. "Kenenkä luvalla olette ottaneet tämän veneen?" "Se on Erkki Heikinpojan oma, tässä on hänen nimensä", vastasi heistä yksi varsin levollisesti ja sanoi vastaavansa teostaan; siihen vielä lisäten: "Hän on matkustanut Varankiin suoloja noutamaan". "Entä jos Erkki palaa eikä tapaa venettänsä", väitin minä. "Niin odottakoon, huomenna palaamme ja sitä paitsi", lisäsi hän rauhoittaen, "hän ei palaa niin pian, sillä hän ainakin yhden päivän huvittelee kauppalassa". Tenolaisillakaan ei ole omia veneitä Varangissa, vaan käyttävät he, käydessään kauppaloissa, Varangin lappalaisten veneitä, luvalla tai luvatta; ja saman omankäden ja maan tapaan perustuvan oikeuden nojalla Varangin lappalaiset käyttävät, kun tulevat Tenoon, siellä olevia veneitä. Sen vuoksi ei panna pahaksi, jos joskus täytyykin rannalla odottaa vuorokauden ajan venettään, jonka joku tarpeeseensa on ottanut, ja sitä, joka niin luonnollisesta asiasta lausuisi solvaavia nuhteita, jopa pidettäisiin huonona ihmisenä.

Veneessä matkustaessani nukuin, enkä herännyt ennenkuin kyytimieheni Puolmakin läheisyydessä puhuttelivat vastaantulevia kalastajia. Kun he huomasivat, että minä olin veneessä, ja tiesivät että isännällä, jonka luo minun tuli poiketa, ei ollut tuoretta kalaa, heittivät he veneeseeni lohen, lausuen: "Pidä tämä hyvänäsi illalliseksi, isä". Se oli liikuttavaa hyväntahtoisuutta minua kohtaan ihan tuntemattomilta ihmisiltä ja vieraan vallan alamaisilta. Oli jo puoliyö, kun saavuin Puolmakiin. Poikkesin vanhan Kolderupin luo, joka oli aika hyvillään tulostani. Seuraavana päivänä, tiistaina 24 p., lähdin täältä. Mitä kauvemmaksi jouduin merenrannasta, sitä selvemmin näkyi, että talvi oli tulossa. Metsämarjat olivat jo hallan puremia, lehtipuiden keltanen väri lisääntyi, rastaat valmistautuivat matkalle, ja lohi pyöriskeli täysmätisenä ja pullistuneena joessa.

Ilman erityisiä seikkailuja saavuin vihdoin Utsjoelle. Siellä näytti jo aivan toisenlaiselta kuin lähtiessäni. Pieni ruohokenttä pappilan ympärillä, joka silloin oli viheriäinen, oli nyt menettänyt kauneutensa ja oli ensi aamuna palaamiseni jälkeen lumen peitossa. Tämä talvipuku katosi kuitenkin muutamien päivien perästä. Sunnuntaina syyskuun 29 p:nä oli maa taas paljaana, ja lunta tuli vasta lokakuun 16 p:nä; 27 p:nä Mandojärvi jäätyi, ja 29 p:nä Tenojoki. Suvi oli ollut suotuisa, kalastus kaikkialla hyvä, ja kaikki saapuivat Herran huoneeseen kiittämään Jumalaa näistä runsaista antimista.

XIV.

Kemin markkinat.

Nautittuani lääkärinhoitoa Oulussa vuonna 1825, siirryin vähitellen pohjoisempaan ja saavuin Rovaniemelle samaan aikaan kun siellä valmistauduttiin matkalle Kemin kuuluisille markkinoille. Muutaman päivän siellä oltuani lähdin Turun pappienkokoukseen. Melkein joka mies tarjosi minulle vapaan paikan veneessään Kemiin saakka, ja minä kiitollisuudella otin erään vanhan tuttavan tarjouksen vastaan. [Tästä matkasta on kirkkoherra Fellman kirjottanut laveat muistiinpanot, kuvaten sen ohessa koko suuren Kemijoen vesistöä sekä taloudellisia ja henkisiä oloja tämän joen varrella. Otamme tähän vain hänen kertomuksensa Kemin markkinoista.]

Kemin pitäjän kirkonkylä on vanha kauppa- ja markkinapaikka. Jo ennenkuin perustettiin kaupunkeja maan pohjoiseen osaan, oli Kemi jo semmoisena tunnettu, ja kunink. kirjeessä vuodelta 1531 "laittomasta kaupasta, laillisista ja laittomista satamista pohjoismaissa", säädetään, "että Hernösand, Huddiksvall ja muut laittomat satamat ovat kiellettävät, eikä mitään laivakulkua saa harjoittaa paitsi neljään satamaan, jotka ovat Tornio, Oulu, Kemi ja Ii". Tämänkin vuoksi halusin tutustua näihin markkinoihin, joihinka siis samosin mukana.

Ensi markkinapäivänä kokoontui paljon väkeä markkinapaikalle, ja minäkin sinne suuntasin askeleeni. Markkinat olivat ennen pidetty saarella kirkon luona, mutta tulipalo 1821 hävitti kaikki siellä olevat markkinakojut, joita oli noin 40 — 50, Oulun ja Tornion porvarien omistamia. Osa niistä oli jo semmoisessa asussa, että ne näyttivät olevan Kustaa Aadolfin ajoilta, jolloin aijottiin-tänne perustaa kaupunki. Oli päivällisaika kauniina suvipäivänä jolloin tulipalo syttyi näissä hökkeleissä. Sadottain ihmisiä saapui paikalle, enemmin suojeluksensa pappilaa, joka oli läheisyydessä, kuin vielä tuleen syttymättömiä rakennuksia markkinapaikalla. Ne olivat aikanaan olleet kaiken irstaisuuden tyyssijoja ja luultiin että niissä riehui itse paholainen. Valistuneet ihmiset paikkakunnalla kertoivatkin minulle, että rahvas tarkasti silmäili tulipaloa nähdäksensä pakeniko paholainen liekeistä. Tuli tarttui pian pahimpaan kapakkaan, jota kutsuttiin "Orren tuvaksi", siitä syystä että se aikanaan oli ollut Orre-nimisen kapakoitsijan oma, ja sitten monessa polvessa perintönä kulkenut. Siellä oli tapahtunut paljon varkauksia, murhia ja muita ilkeyksiä. Kun kaikkien silmät olivat siihen kiinnitetyt, ajoi tuulenpuuska, joka tulipaloissa ei ole harvinainen, savutorvesta patsaan savua, santaa ja tuhkaa, joka sihisevällä äänellä osaksi putosi veteen, jolloin savupatsas kääntyi pappilaan päin. Silloin kuului äänekkäitä huutoja hämmästyneestä väkijoukosta, joka ei tietänyt minne paeta. Mutta kun paholainen — sehän se tietysti savutorven kautta pakeni — huomasi useiden pappien seisovan rannalla, kääntyi se pohjoiseen, ja sitä tervehti väki hurraahuudolla. Siellä se kuitenkin kohtasi paikkakunnan vanhan pyhäkön "Mikaelin", — se oli kirkon nimi — jolloin paholainen kiireesti kääntyi etelään ja pakeni verrattomalla vauhdilla kirkon ja pappilan lomitse Tornioon päin, jonne Hiiden väkikin, kun se katoliseen aikaan karkoitettiin Kemistä, oli paennut.

Nykyinen markkinapaikka oli avara ja tilava, mutta sittenkin oli tungos toisin paikoin suuri. Paikkakunnan käsitöitä ei kyllä näkynyt siellä laisinkaan, mutta sitä runsaammin oli ulkomaan teollisuustuotteita ja siirtomaiden tavaroita saatavissa. Taloissa olivat kaikki huoneet niitä täynnä, tallitkin. Jotkut viinikauppiaat Oulusta ja Torniosta olivat jo hyvään aikaan ennen markkinoita hankkineet itselleen suojan. Pahimpien kapakoitsijain täytyi tyytyä saunoihin tai tilapäisiin kojuihin, joissa heillä oli pöytä, tai ainoastaan lautaan, jonka päällä he kokon ääressä valmistivat kahviplöröjänsä. Ja jos haloista sattui puute, tavattiin kyllä aina hyväntahtoisia ihmisiä, jotka niitä ryypystä hankkivat. Läheisyyteen oli asettunut myöskin jokunen vanha merimies tai merimiehen vaimo, joka koetti rahaksi muuttaa pienen varastonsa neuloja ja halpaa kiiltokalua. Moni ostaa jos jotakin. Rahvaan kunniaksi toki mainittakoon, että kultasepillä sittenkin kauppa kävi paraiten, josta huomaa, että se yleensä on hyvinvoipaa ja sitä paitsi siksi järkevää, että se mieluummin ostaa kunnon tavaraa kuin kaikenmoista roskaa, jota ei luulisi kenenkään ilmaiseksikaan haluavan. Voitonhimoiset ihmiset sekä maalta että kaupungeista ovat keksineet kaikkia mahdollisia keinoja täällä rahaa kerätäkseen. Joka on keksinyt jotakin uutta, siltä käy kauppa yhä paremmin. Mutta ei semmoisessa melussa hiljainen katselija viihdy. Poikkesin kauppiaan luo, jolle minulla oli tili suoritettava. Kaupanteko oli vireä, eikä hänellä tällä kertaa ollut aikaa puuhata minun kanssani, pyysi vaan odottamaan. Hänen apulaisensa oli ahkerassa toimessa, palvellen ostajia.

Olihan kuva eloisa, mutta yksitoikkoiseksi sittenkin jo kävi sen katseleminen, kun samassa astui sisään kookas vanha ukko, päätään pitempi muita läsnäolijoita. Hänen ryhtinsä ja virkamieselkeensä olisivat kyllä valmistaneet hänelle tilaa tungoksessa, vaikka sitä nyt ei olisikaan annettu siitä yleisestä kunnioituksesta, jota hän sai osakseen kaikilta, jotka hänet tunsivat. Hän oli paikkakunnan arvossa pidetty ruununvouti, assessori N., jo kauvan tällä paikkakunnalla asunut vanhus, joka oli ollut yleisön palveluksessa yli 50 vuotta. Hänellä oli sama asia kuin minullakin — tilattujen tavarain maksu — mutta siihen hänkään nyt ei saanut tilaisuutta. Hän istuutui rinnalleni vuoteen syrjälle. Kun hän tiesi miksi olin tänne tullut, ryhtyi hän keskusteluun ja pyysi minua luoksensa. Siihen suostuin sitä kernaammin, kun hän lupasi ruveta oppaakseni ja neuvojakseni paikkakunnan oloissa, jotka hän perinpohjin tunsi. Lähdimme siis kävelylle, ja hän huomautti minulle kaikesta mikä huomiota ansaitsi. Hän tunsi tarkoin tavarain tuonnin markkinoille, lohipatojen luvun ja rakennuksen, kuinka paljon kalastus tuotti, sekä yleensä paikkakunnan tavat ja olot. Aika kului hupaisesti, ja kun olimme kulkeneet tunnin ajan, lausui ukko: "Nyt saatamme vähitellen poistua täältä tullaksemme kotia teeaikaan". Ystävällisellä kädenlyönnillä hän minua tervehti kodissaan, jossa järjestys ja vieraanvaraisuus oli ilmeinen. Tuolla vanhalla miehellä tosin ei ollut erinomaisia luonnonlahjoja, eikä hänen kirjalliset tietonsa olleet suuria, mutta hän oli mitä kunnollisin virkamies, nautti täysin määrin päällikköjensä luottamusta ja kanssaihmisten kunnioitusta, sillä hän oli rehellinen ja säännöllinen, yleisöä altis palvelemaan ja rahvaalle myötätuntoinen. Hän ei viihtynyt ilman työtä, ja huveista hän ei välittänyt, ellei niihin liittynyt jotakin hyödyllistäkin. Ahtaammassa seurapiirissä, jossa hän sai esittää mietteitänsä hyödyllisistä elinkeinoista, siitä mimmoinen kansa oli, ja mimmoisen sen tuli olla, ja kuinka sitä oli sen pyrinnöissä avustettava, häntä mielellään kuunteli. Hänen nuoruudessaan hätä oli opettanut hänet säästäväisyyteen ja kieltäymyksiin, niin että hän yli 70-vuotiaana kuollessaan jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden. Hän oli syntynyt eräässä kappelissa Vaasan läheisyydessä ja oli kasvanut ylen niukoissa oloissa. Aliupseeri, joka nuorempana oli ollut sotavankina Siperiassa, ja siellä tottunut rukoukseen ja hartauteen, oli hänen ensimmäisenä opettajanaan. Mutta opettajallakaan ei ollut sen laveampia tietoja kuin yksinkertainen uskonnon käsitys, lukutaito ja vähäinen taito laskuopissa. Kaiken muun hän sanoi oppineensa omin neuvoin. Rutiköyhiä kun olivat, hän kuin opettajansakin, olivat he sunnuntaisin menneet kirkkoon takki ja saappaat kainalossa, jotteivät kuluisi. Jumala auttoi hänet ensin kirjuriksi, ja silloin hän jo sai pieniä säästöjä kokoon; Pian hän sitten pääsi Pohjanmaan rykmenttiin kirjuriksi. Kun ruununvoudin virka Kemin piirissä oli kuolemantapauksen kautta joutunut avoimeksi ja kassassa huomattiin vajaus, pidettiin se lähinnä pääsemään virkaan, joka tahtoi ja voi täyttää vajauksen. Lääninkamreeri tarjosi nyt viran N:lle, joka toki piti sitä pilkantekona. Mutta asiasta tuli täysi tosi, ja 20 vuotiaana N. pääsi voudiksi. Säästäväisenä hän pysyi vaurastuttuaankin, mutta antelias hän oli niille, jotka ilman omaa syytänsä olivat köyhyyteen joutuneet, ja myös sukulaisilleen avulias. Tietystikin semmoinen mies ei voinut hyväksyä yhä lisääntyvää ylellisyyttä rahvaassa. Talonpojan pitää pysyä säädyssään, sanoi hän, eikä ruveta herraksi. Nyt hän juo kahvia ja rommia, sekä pukeutuu herrasmieheksi, ja se se ukkoa harmitti.