XV.

Käynti Venäjän Lapissa.

Helmikuussa 1829 ollessani Inarissa sain sen surullisen sanoman, että äitini oli kuollut, ja että hautaus oli tapahtuva huhtikuun 5 p:nä. Lähdin sentähden maaliskuun keskivaiheilla Rovaniemelle, ja suoritin siellä viimeisen palveluksen äidilleni, tällä minulle muistorikkaalla paikkakunnalla, jossa olen syntynyt.

(Otamme tähän aluksi erään lapsuudenmuiston Rovaniemeltä, joka on kerrottu muistelmien neljännessä osassa.)

Syksyllä 1809 oli pohjois-Suomessa jäätävä pakkanen jo marraskuussa, jolloin sodan kauheudet jo olivat levinneet maamme napapiirin seuduillekin. Aina Lapin rajoille saakka saapui äkkiä tieto Olkijoen sopimuksesta, jonka mukaan Suomen armeijan täytyi marraskuun 25 p:nä luovuttaa Oulun kaupunki venäläisille. Kaikki kruunun omaisuus, jota Suomen armeija ei voinut kuljettaa mukanaan, ja myöskin sairaat sotilaat, jäivät venäläisten haltuun. Sairaita sotilaita Oulussa olikin suuri joukko ja monet suuret sairaalat olivat niitä täynnä, joka olikin kyllä luonnollista, koska peräytymässä oleva armeija oli pakotettu kylmänä vuodenaikana liikkumaan mitä kurjimmissa vaatteissa ja muutoinkin välttämättömimmänkin puutteessa. Väestössäkin raivosivat taudit. Kansa oli kauhulla kuullut vanhanaikaisia kertomuksia vihollisen elämöimisestä ison vihan aikana, ja se koetti senvuoksi piilottaa arvokkaimman omaisuutensa metsiin. Minäkin, silloin 13-vuotiaana, olin avustamassa äitiäni, kun kätkettiin talon hopeat ja mitä muutoin arvokkainta oli, sillä yhä saapui pakolaisia Kemistä, kertoen että venäläiset jo olivat siellä.

Eräänä lauvantaina adventtiaikana olivat kaikki talon piiat, paitsi erästä vanhaa vaimoa, lähteneet pakoon. Renkitupakin oli tyhjä, sillä rengit olivat lähetetyt kokoomaan pappilaan vanhoja, köyhiä ja rumia muijia, jotka, joutumatta yhtä suureen vaaraan kuin nuoret tytöt, uskaltaisivat hoitaa talon karjaa. Isäni, silloin jo seitsemännellä kymmenellä, oli lähtenyt sairaan luo, ja äitini puuhasi otsansa hiessä talon askareissa, palvelusväkeä kun ei ollut. Silloin ajoi reki pihaan. Siitä syntynyt suuri hälinä tyyntyi pian, sillä heti kun toinen tulijoista karkealla sotamiesäänellä oli minulle huutanut: hyvää päivää Jaakko, niin huomattiin, että ne olivatkin kodissamme hyvin tuttuja upseereja. Tuo tervehtijäni, joka oli syntynyt ja kasvanut pappilan läheisessä naapuritalossa, oli ensimäinen opettajani luutnantti Clementeoff. Nykyään hän palveli Kajaanin pataljoonassa. Toinen, myöskin kotonani hyvin tuttu, oli luutnantti W. Stjerncreutz, Kuusamon hiihtäjäkomppanian päällikkö. He olivat venäläisten saapuessa Ouluun lähteneet kotiseudulleen Kuusamoon, ja olivat nyt paluumatkalla armeijaan. Kumpikin ajoi omalla taisteluratsullaan ja matka-tavaroita hoiti sotamies Flink, joka istui kuormallaan urhoollisuudesta saamansa mitali rinnassaan ja ladattu kivääri kupeellaan. Täydessä kenttäpuvussa, heiluvat sapelit vyöllä ja kiiltävät pistoolit muassaan, astuivat tervetulleet upseerit sisään; kiväärit vain jäivät rekeen.

Isäni palasi pian, ja häiritsemättä puhuttiin sodasta ja sen yhteydessä olevista asioista. Mutta juuri kun oltiin levolle menossa, astui sisään talonisäntä Olli Poikila. Hän toi Tervolan kappalaisen Isak Montinin isälleni osoittaman kirjeen, jossa Montin ilmoitti että venäläinen kapteeni, kuuden kasakan seuraamana ja tulkkina jalkasotamies, oli kievarikyydillä matkalla Rovaniemeen, ja että ne luultavasti jo tänä yönä saapuisivat pappilaan. Ei pidä paeta, oli Montin neuvonut, eikä säikähtyä, sillä ne eivät tee kellekään pahaa.

Tuo tieto oli omiansa panemaan jo puoliksi riisuneiden vieraittemme sotilasveren kuohumaan. Äkkiä he taas olivat täysissä pukimissa ja Flinkin käskettiin asettumaan sopivan nurkan taakse pitämään silmällä tulijoita, joille ensi hädässä aijottiin tehdä vastarintaa. Clementeoff kuitenkin pian tyyntyi. Ei, sanoi hän, emme tahdo saattaa isäntäväkeämme niihin ikävyyksiin, jotka auttamattomasti seuraavat jos jäämme tänne. Lähdemme nyt Olli Törmäselle. Sieltä jatkamme huomenna matkaa metsien kautta Länsipohjan rajalle ja sitten armeijaan. Niin kävikin.

Mainittu tiedonanto ei ollut omiansa vaikuttamaan tyynnyttävästi mielialaan pappilassa. Mentiin kuitenkin levolle. Mutta tuskin oltiin nukuttu, kun noin kello l:n aikaan kuusi rekeä ajoi pihaan. Venäläiset olivat siis jo täällä. Vaikkei heistä ollut monikaan siksi raitis, että olisi kyennyt kunnollisesti kävelemään, astuivat he kuitenkin reistään ja miehittivät päärakennuksen sisäänkäytävän. Kun ovi oli aukaistu, astui tulkki sisään huutaen: "Kapteeni on kartanolla." "Käske kapteeni sisään", vastasi isäni, joka oli pukeutumaisillaan. Ystävämme olivat jo lähtenet, eivätkä pyytämättömät vieraamme mitään haittaa meille tehneet, vaan pohmelossaan laskeutuivat heti levolle. Sunnuntaiaamuna kestitettiin heitä runsaasti viinalla ja ruualla. Sillä mihin tulivatkin, pyysivät he aina "viinuskaa", ja säikähtynyt kansa antoi heille sitä, minkä verran he vain halusivat.

"Laplandia" sanoivat kun aamulla lähtivät jatkaaksensa matkaa pohjoiseen. Heidän matkansa kulki aivan sen talon ohitse, jossa upseerimme Flinkin kanssa silloin vielä lepäsivät. Clementeoff, joka akkunasta katseli venäläisten ohimenoa ja oli heitä siksi likellä, että huomasi heidän olevan täydessä humalassa, oli huudahtanut: "Voi perkele kun ei saa noitten kanssa tapella", ja ne sanat hän vielä toisti ruotsiksi kumppanilleen, vaikka tämäkin osasi suomea. Käännös oli kuitenkin vapaa, sillä ruotsiksi oli hän lausunut: "Sata miljoonaa tynnyriä kun ei saa tapella noiden perkeleitten kanssa." Sopimuksen mukaan olisi nimittäin kaikkien meidän upseeriemme pitänyt jo silloin olla Länsipohjassa.