Samassa humalassa sanottiin ryssäin jatkaneen matkaansa Kittilään saakka. Heidän tehtävänänsä oli vain tutkia, löytyikö Oulun läänissä vielä sotaväkeä tai kruunun omaisuutta. Kittilä kuului kuitenkin siihen aikaan Länsipohjaan, ja heidän olisi siis jo siitäkin syystä pitänyt olla siellä käymättä. Kittiläiset käsittivät, että tuo tunkeminen Länsipohjan alueelle oli epäoikeutettu. He olivatkin kokoontuneet noin 50:n miehen suuruisena joukkona venäläisiä vangitsemaan tai, jos tappelu syntyisi, surmaamaan heidät. Mutta onneksi luopuivat he siitä, kun vaimoväki ja vanhat muistuttivat isonvihan aikoja, ja vakuuttivat, että jos näille tehtäisiin väkivaltaa, tulisi kyllä toisia polttamaan heidän omaisuutensa, jopa heidät itsensäkin. Häiritsemättä saivat siten venäläiset palata matkaltaan. Hevosia he ottivat mistä löysivät, mutta muuta vauriota he eivät tehneet, paitsi että vaativat vapaan kyydin ja ruuan.

Oulun sairashuoneessa parantuneista saapui alituisesti asumattomien Pudasjärven metsäseutujen kautta Suomen armeijaan kuuluvia henkilöitä, sekä päällystöä että miehistöä, Rovaniemelle, josta he synkkien metsämaiden kautta pyrkivät Länsipohjan rajalle, siten yhdistyäksensä armeijaan, joka kamppaili Tornion ja Ylitornion välillä. Joko siitä syystä, tai estääksensä niitä lukuisia viljakuormia, joita väestö, tyytyen näistä palveluksistaan saamaan rahan verosta paperilapulle kirjoitetun kuitin, samojen metsäseutujen halki kuljetti Suomen armeijalle, asettivat venäläiset kasakkaketjun Kemistä Rovaniemelle saakka.

Monet näistä pakolaisista joutuivat sentähden kaikenlaisiin seikkailuihin. Niiden joukossa, jotka pitkän jalkapatikkansa jälkeen etsivät muutaman päivän tyyssijaa Rovaniemen pappilassa, oli myöskin eräs kersantti Ammondt, jo lähes 60-vuotias mies, ja hänen seuralaisensa, eräs sotamies Hämeen rykmentistä. Kun he täällä, melkeinpä maailman äärimmäisessä sopukassa, hetken ajan nauttivat kylläkin tarpeellista lepoa, saapui meille äkkiarvaamatta tusina Venäjän husaareja. Nyt oli hyvä neuvo tarpeen. Kiireesti puettiin Ammondt isäni vanhaan pappiskauhtanaan ja sotamies rengin takkiin. Niissä valepuvuissa he pääsivät huomaamatta pujahtamaan pois. Toinen aliupseeri Ammondt, 20-vuotias nuorukainen, oli Pudasjärvellä hankkinut itselleen hevosen ja siviilipuvun. Myöskin hän oli pitkän metsämatkansa jälkeen muutamia päiviä levännyt pappilassa, mutta silloinkin sattui sinne tulemaan venäläisiä. Hätäisesti kätkettyänsä univormulakkinsa, joka oli näkyvissä, hän nosti kellon seinältä ja rupesi sitä hypistelemään, eivätkä venäläiset kellosepästä huolineet.

Luutnantti Björksten, sittemmin eversti Ruotsin palveluksessa, oli kokonaista kuusi viikkoa venäläisten saapumisen jälkeen sairaana virunut eräässä riihessä, mutta sittemmin hyvin hoidettuna majaillut erään kauppamiehen perheessä. Parantuneena hän oli lähtenyt samalle tielle kuin edellä mainitut, liittyäksensä armeijaan. Mutta vain yhden yön levättyänsä vanhempieni luona tuli venäläisiä pihaan. Björksten oli univormussa ja hämmästys oli suuri. Onneksi huomattiin toki heidän olevan reppuryssiä, joten päästiin pelkällä säikähdyksellä.

Mutta kaikkien näiden epälukuisten isänmaallisuuden innostuttamien miesten sankarilliset ponnistukset tyydyttivät tosin heitä itseään, mutta muuta hyötyä niistä ei ollut. Sillä useimmat niistä, jotka siten Iin, Pudasjärven, Rovaniemen ja Tornion erämaiden halki etsivät rykmenttejänsä ja armeijaa, joutuivat Seivisten sopimuksen mukaan venäläisten käsiin, ja heiltä riisuttiin aseet Kemin kirkon edustalla. Sotamiesten oli siellä luopuminen aseistaan, mutta he heittivät ne mieluummin kiroten maahan, tai löivät ne rikki kiviin, purkaen yhä suuttumustaan yli-päälliköitä kohtaan.

Upseerit saivat myöhemmin suuriakin etuja, mutta sotamiesten täytyi luopua torpistaankin ja ruveta palkollisiksi, muutoin kohdeltiin heitä irtolaisina. Moni heistä, kestettyänsä sodan kärsimykset, vietti lopun elämästään köyhyydessä ja sairaudessa, ja useat kuolivat ruotuvaivaisina. Harvat vielä elossa olevat ovat nyt vihdoin 50 vuoden rauhan jälkeen saaneet maanmiestensä kunnioituksen ja kiitollisuuden osakseen. [Kirjoitettu 1850-luvun lopussa.]

* * * * *

Mutta palatkaamme matkakertomukseen. Tultuani Ouluun, oli minun suunniteltava matkaani takasin Utsjoelle, jonne lähdin huhtikuun 23 päivänä. Monesta syystä päätin palata sinne Venäjän Karjalan ja Venäjän Lapin kautta. Matkustin siis Puolangan, Hyrynsalmen, Vuokkiniemen, Jyvälahden, Uhtuan, Paanajärven ja Usmanalan kautta Vienanmeren rannalle. En kuleksinut runoja keräämässä, mutta mitä lähemmäksi ylänkömaata tulin, sitä yleisemmin kuulin laulettavan. Laulua kaikui pihalta, huoneessa ollessani, ja samoin huoneista, kun olin ulkona. Kun hevosta odottaessani pyysin heitä laulamaan, niin lauloivat pienestä palkkiosta nuoret ja vanhat, miehet ja naiset — tytöt enimmiten hää- ja hautauskuluja. Idempänä lauloivat naiset kehrätessään, miehet verkkoa kuteessaan. Tämän tavan huomasin kumminkin vallitsevan rajamme länsipuolella vasta Järvelässä, ja Venäjän puolella Jyvälahteen saakka, jossa se loppui. Pyytämällä sai vielä jonkun laulamaan kauvempanakin Venäjän Kemijoen seuduilla.

Tässä laulujen ja runojen kotimaassa ovat vielä metsästys ja metsäeläinten pyynti pääelinkeinona. Auringon noustessa miehet laulaen ja jutellen palasivat metsonsoidinnasta. Vielä sata vuotta sitten pidettiin seutua Lapinmaana, vaikka lappalaiset jo silloin olivat täältä kadonneet. Lappalainen on kuitenkin vielä ivanimenä monelle suomalaiselle, joka asuu sisämaan harjanteilla eikä vielä ole ruvennut maata viljelemään, vaan elää, kuten sanotaan, Lapin tavalla. Mutta kyllä täällä jo on laulettu ennen suomalaisten tuloa, sillä lappalaisiltakin on, kuten edellisessä on kerrottu, ollut kansanlauluja, vaikka kehittymättömämmässä muodossa kuin suomalaisilla.

Rajaseuduissa — Kivijärvellä ja Vuokkiniemellä — en vielä huomannut, että minua, vaikka olin muukalainen, olisi kohdeltu suvaitsemattomuudelta. Kreikkalaisoikeauskoiset ovat yleensä suvaitsevaisia, mutta starovärtsit, vanhauskoiset, jotka täällä ovat enemmistönä, eivätkä tahdo olla missään yhteydessä valtiokirkon kanssa, ovat suvaitsemattomia, ei yksistään muukalaisia, vaan toisinuskovia maanmiehiäänkin kohtaan. Heidän johtajiaan en valitettavasti tavannut, enkä siis saanut selvää käsitystä heidän opeistaan. Omia pappeja heillä tavaltansa on. Ne toimittavat lasten kasteen, hautaavat, ripittävät ja suorittavat muut tavalliset papintehtävät. Starovärtsit maksavat kuitenkin palkkaa myöskin oikeauskoiselle papistolle, mutta he eivät käy valtiokirkon jumalanpalveluksessa, koska se heidän mielestä ei ole puhdasoppinen. Aniharva heistä on lukutaitoinen, jonka vuoksi erotus starovärtsien ja oikeauskoisen kirkon välillä lieneekin vain muutamissa ulkonaisissa menoissa, esim. siinä, että oikeauskoinen tekee ristinmerkin peukalolta, etu- ja keskisormelta, starovärtsit peukalolta, nimettömällä ja pikkusormelta.